Hyvää yötä

Kello on yli neljä aamulla. Täällä istun hereillä ja kuuntelen Disturbedia ja chattailen tuolla kaikkialla. Ei tietookaa nukkumisesta ku tuli nukuttua jonnekii iltapäivään taas vaihteeks, kolme jälkee taisin heräillä. Mut nyt on joululoma ni who gives a single fuck? Vaikka tääki on kohta ohi jo.. ei kiinnostas vittuukaa mennä taas kouluun. Yksinkertaisesti vihaan sitä paikkaa koko sydämestäni, en tiedä miksi mutta näin on. Kesken en jätä kuitenkaa koska pakko jotai koulutusta ees hommaa ja toiseks, mun vanhemmat on maksanu sen etee jo aika paljo ni ois itsekästä mennä vaa ja sanoo et "kiitti ku ootte laittanu pari tonnii jo toho mut meikä lopettaa moro". Ja kuitenkii numerot on iha jees vaikka nyt oonki paljo poissa. Mut nyt e iha oikeest juttele enää koulusta, tulee muuten angstifiilis.

Angstifiiliksest tuli mielee.. nii ironista ku se onkii, mä eilen sen postauksen jälkeen sain ihan kamalan olotilan. En muista millon oon viimeks tuntenu samoin. Istuin vaa tupakalla tossa liiterissä, ja yhtäkkiä iski semmone.. tyhjä ja surulline olo. Ja niin eilen kehuin että oon ollu pari kuukautta clean. Oli lähellä etten ois jo repsahtanu. Onneksi en, Enkä haluakaan. Noin kolme kuukautta.. eikä ainoatakaan viiltoa. Mutta taas alkaa pikkuhiljaa tulemaa nyt, tällä hetkellä, urge to self harm. Ehkä miun ei pitäis valvoa näin myöhään tai jotain?

Mun pää lyö tyhjää. Ole onnellinen saatana, minun pitää olla onnellinen. Iloinen. Niinhän mie eilen sanoin? Kaikki ok. KAIKKI ON OK. Kaikki ei ole ok. Ketä koetan kusettaa? Mikä mun elämässä muka on okei? Välimatka on paskapää. Vihaan sitä. Se pitää kaikki ihanat ihmiset kaukana minusta. Tuo paskiaiset vierelle ja muistuttaa että olen edelleen se sama surkea luuseri sieltä peruskoulun takapulpetista jolla näyteltiin keskaria ja haukuttiin ja mietin vain iltaisin miten tappaa itseni ja milloin. Olen edelleen se sama rumannäköinen huora kaikkine epäkohtineen, ei tätä pärstää muuta kilokaan pakkelia tai parhaimmatkaan filtterit. Olen edelleen epäsosiaalinen ja nolo, saatan ehkä esittää muuta mutta vain esitän. En ole muuta.

Missä olen menossa elämässäni? Ohitinko jo käännekohdan parmpaan, mennäänkö tässä nyt ylä- vai alamäkeä? Onko tämä vain pieni nousu ennen lopullista kuilua? Inhoan epätietoisuutta ja omaa epävakauttani, miksen vain voisi parantua ja unohtaa kaikki nämä ajatukset ja päättää, että nyt menee
hyvin. Miksi minun pitää edelleen varjella pelkoa siitä että kohta sattuu jotain, kohta joku satuttaa ja pohja jota rakennan päästäkseni kasaan, katoaa?

Miksi minun on niin vaikea luottaa ihmisiin, etenkin itseeni..?

Beautiful Life

Oon taas ollu tääl hiljaa ei oo enää ees uutta se. Tää on jääny vähä vähemmälle koska ei oo mitää mistä kirjottaa yleensä. En aio poistaa tätä kuitenkaan, ko onha tää ollu mulla jo 1,5 noin Wow. Pisin aika minkä oon mitää blogii pitäny. Onha noita aiemmi ollu mut ne oon jo poistanu tai ne on jääny ja oon unohtanu kaikki salasaat ym ni en pääse niihin. Mut tää, quite nice.

Jouluki tuli ja meni. Ei mitää ihmeellistä, sain kaikkee kivaa lahjaks ja sillee. Joulufiilishä oli tosi hakusessa ja enpä voi oikei sanoa sainko sitä ees vai en. Kait se kuuluu 'aikuistumisee' sitte että ei tuu sitä enää. Yks masentava juttu sattu kyl illalla, fuck you faija. Suuret kiitokset sille siitä mite se haukku minua aattona. ♥ 

Mulla on yks idea mielessä josta mä kyllä nyt haluaisin kirjottaa.. nimittäin mun "parantumisesta". En tiiä voiks sitä sellaseks laskee ku en oo mitää virallista diagoosii saanu ku kieltäydyin menee sinne lääkärille ja psykalle juttelee jiiänee. Mutta jos vertaan sitä millanen mun elämä ja ajatusmaailma oli vaikka vuos sitten.. oon muuttunu ihan helvetisti. Yks muuten mistä oon itestäni ylpee on se että en oo esimerkiks viillelly monee kuukauteen. (Aplodeja kiitos) Lisäksi, voin sanoa jotain vihdoin ja viimein ääneen niin että tarkoitan sitä.

Haluan elää.

Siis. Onko tämä totta..? Musta tuntuu että oon alkanu nauttimaan elämisestä. Vihdoin mun olemassaolo on merkityksellisen oloista. Osaan nauttia aidosti kaikesta ja hymyillä ilman että se vain piilottaa sen mitä tunnen sisälläni. Haluan elää nyt. Haluan elää huomenna. Haluan elää, rakastaa, kokea, nauraa, itkeä, menestyä, failata.. Se on osa tätä kaikkea. Osa kokonaisuutta.

Näin. Jos sanon taas että säätöä on jonkun kanssa, piättekö iha horona? Tää saattas jopa onnistuaki.. ihan kaikki tääl tykkää siitä, jopa mun vanhemmat oli sillee että "tosi mukava ja huippujätkä!" mikä on jo todellakin jotain. For gods sake. Se on myös huomaavainen, kiltti, hellä, komea, ihana, uijjuma mie nii haluan sen tänne mun viereen just nyt pliis ♥

Kas näin kulkevi sossuille tieni

Moikka rakkaani. Jälleen kerran oon pitkä tauko ollu kirjottelussa, mun elämässä on kyllä tapahtunu vaikka mitä mielenkiintoista jonka voisin jakaa tänne, mutta mulla ei siihen paljonkaan ole aikaa. Ja sekin vaikuttanee ettei ole nyt vähään aikaan ollut tuo WLAN käytettävissä, ni en oo senkää takia tätä konetta pahemmin availlut. Nyt teki kuitenki mieli ilmottaa että en olekaan kuollut, joten jaoin puhelimen netin ja pääsin tänne. Party party, huh?

Miun elämään kuulunee ihan normaalia scheibaa mitä aina. Koulu menee edelleen penkin alle, koska se ei jaksa kiinnostaa. Jään nii helposti nukkumaan vaan aamulla kotiin, varsinkin jos mutsilla aamuvuoro ni ei huomaa että en mee kouluun. Huomenna (tai tänään oikeastaan, onhan jo maanantai) jään myös kotiin. Menisin varmaan muuten, mutta meillä on uintia eikä kehtaa näillä arpisilla jaloilla paljon sinne mennä messiin. Yksinkertaisesti vain ei. Mut vois kokeilla muuten olla joulukuun aina kun vaan pygen menee kouluu, eihä tos oo enää ku kolmisen viikkoo jälellä muutenki. Ja niistä 1,5 koeviikkoja eli 4 tunnin päiviä. Not bad perkele, miehä menen.

Rakkauselämä on hiljasta, ei oo tullu paljoo ihastuttua keneenkää eikä sitä kautta myöskää tehtyä alotetta. Vaikka kaipaan kipeästi jotakuta mun viereen, mutta toisaalta oon ns. luovuttanu toistaseks sen asian suhteen. Kokeilen uudelleen sittenkun olen kaunis. Tosin eilen, kun lueskelin jotain rakkaus-mangasarjaa, mulle tuli niin yksinäinen olo että viskasin sen kirjan kesken kaiken seinään ja en lukenut loppuun. Huoh. Olisinpa ees puoliksi yhtä viehättävä kun minun kaveri, sillä sen jalkoihin lankee ihan kaikki. Iästä ja sukupuolesta kattomatta. Jopa mie iteki olen, ihan palavasti rakastunu olin siihen. En vieny asiaa eteenpäin ikinä kyllä, ja siitähän se laantu itestää..

Mutta mietitte varmaan otsikkoa?

Kyllä vain, sossutätien luokse minun olis tarkotus mennä keskustelemaan nyt joku päivä tässä parin kk sisään. Jäätiin vittu fobille kiinni että juotiin. Minua ne ei onneks puhalluttanu, ja mulla oli vaa yks lonkeroki siel... ja sekää ei ollu mun! Arvaatte mite paljo vitutti ku oisin muute päässy ihan puhtaana sieltä lähtemää mut joku saatanan horo oli sinne omia juomiaa laittanu.. Aion kyllä sanoo siitä, mut idk, uskookohan ne?
   Vanhemmathan siitä oli iha raivoissaan ku ne joutu hakee mut (ja siskon) siitä kyttäautolta. Uhkas vaikka millä, ja auta armias sitä huutoo. Mut onneks ne oli vaa jotai viikon äkäsiä siitä, nykyäänhä ne on taas onneks normaaleja. Ja kohtha mie oon kaheksantoista jo ni tartte niistäkää vitun paskalakeista enää välittää.

How's it goin' babes?

Jess. Sois sit syysloma eessä ja koeviikko takana! Kaks koetta meni heti kättelyssä uusintaan ja muista en tiiä. Meni ne aika jees, paitsi yhteiskuntaoppi joka on persiistä. Obligaatioita ja korkoja ja kaikkea josta en ymmärrä hevonpaskaa. En taijakaa kirjottaa sitä, ehehe. ¨

Mitäs tässä uusimpana päivittelisin mun menemisiä?

Noo, koulu on menny suhteellisen hyvin muuten. On jotai kavereita joiden kanssa hengailla ja oon jaksanu keskittyykki ja lukee. Jee. Paitsi poissaoloja on aikasta runsaasti taas, heheheh. Kavereitaki löytyy, niiden kanssa menossa sit melkei joka ilta ♥ Vaikka mä tiiän etten merkkaa niille ees paljoo, tuskin ollenkaan, mutta kiitti kun jaksatte mua ja mun typeriä juttuja ja eheytätte mun mielenterveyttä. Mutta, ei tietystikään hyvää jollei jotain pahaakin. En kyllä välttämättä jaksas aina tänne vaan valittaa kaikesta, mutta tää on mun blogi, ja jos ei kiinnosta ni kuka teitä pakottaa lukemaan? Ja mulla ei toiseks oo kuuntelijaa, koska niillä on ihan tarpeeks ongelmia ilman mun pieniä vininöitäki.

Mulla on aika uus kaveri joka asuu tuolla huitshelvetissä ulkomailla, ollaa juteltu tosi löyhästi tammikuusta asti. Eli jottain kerran viikkoon viestiä, jopa vähemmänkin. Joskus kesän lopulla sitte alettii juttelemaa enemmän ja nii edellee ja siitä tuli tärkiä mulle. Koska oon ihan liian herkkä kiintymää ihmisiin joita en tunne. Ja se meiän juttelu oli ennen sellasta katkeamatonta ja juteltiin kerran jopa koko yö putkeen. Kirjaimellisesti. Jossain vaiheessa aamua mietinkii että "mun lintti lähtee kohta ja tässä mä makaan sängyllä, takana nolla nukuttua tuntia". Dat feeling on aina niin paras ♥ Muttamutta, nyt jostain syystä juttelu on kutistunu ihan minimiin takas. Hyvä jos viestin saan päivässä häneltä. Ja sekii kauhean tappelun saattelemana. Ihan mitä tahansa sanonkaan, se pystyy kääntämään siitä vittuilua ja suuttuu.
   Viimeks tänään sanoin sille, että olen tainnu suututtaa miu yhen tutun sen takia kun en "jumaloi" sitä. Koska alright, se on hyvännäkönen ja tällei, mutta se huomion haku on vaan yksinkertasesti liian suurta että lankeaisin sen faniklubiin. Sannoin sille tuon, nii se periaatteessa vaan sano että teen väärin ja että miu pitää rueta nuoleskelemaan sen persettä että se ei jätä minua.

  Uhm.. me ei ensinnäkään olla tän "maanpäällisen jumalhahmon" kanssa ees kavereitakaan ja toiseks, en halua rueta palvomaan sellasta ihmistä joka ei täytä kaikkia miun arvomaailman asettamia kriteereitä. Ja painotan, että en ole sille ilkeä enkä mitään vaan kohtelen sitä tasa-arvoisesti verrattaessa muihinkin kavereihini. Jos se ei oo sille okei ni fuck it.

Huoh.. mä en tosiaan tiiä mitä teen, mulla alkaa hajoamaa pää kohta ton kanssa. Mut onneks tää ei silleesä sattunu nii pahaan kohtaan että se pääsis valtaamaan mun kaikki ajatukset ja angstaisin vaan nurkassa. Oon alottanu ton skitan soiton, ja tykkään sitä soitella tosiaa päivittäin. Oon ihan amatööri vasta, osaan vaan jotai yksinkertasia sooloja ja introja ja sit aika paljon sointuja. Nyt ahkerasti ettin jostain vähän vaativampaa, mutta ei liia vaikeaa, kokonaista biisiä minkä vois opetella soittamaan. Tartten vähä haastetta. Tosin tarpeeks haastetta ois saaha sormet taipumaa barre-otteisiin.. ne koituu varmaan kuolemaksi. Hah.

Kun koti ei tunnu enää kodilta

Sori, pahoittelen heti alkuun että oon jälleen kerran ollu paljon poissa. Mutta mulla on lähes koko ajan jotain muuta tekemistä (= kylillä riekkumista) että ei täällä oo kerinny paljoo käyä päivittelemässä. Mut en silleesä ole pahoillani, kun mulla menee nyt aika jees mentaalisesti nyt. Koulu menee vähän.. krhm.. miten sattuu, mutta se ei oo tällä hetkellä nii tärkeetä mulle.

Mut mennään tohoon pääaiheen kimppuun.

Kesän jälkeen mun vanhemmista on tullu jotenki tosi outoja. Tiiän kyllä miksi, se ei siis ihmetytä minua. Ärsyttää vaan jatkuva kädenvääntö kaikista asioista ja kauhee rajottaminen ja sääntöjen lisääminen. En tiiä, mikä niillä on siinä takana, ehkä ne haluaa mut takasin sellaseks helpoks lapseks mitä mun toine pikkusisko on. Tosin mulla se on sitä että angstaan himassa 24/7 enkä halua lähtee minnekään ja vihaan ihmisiä. Jospa ne sitä sitten toivoo?
   Kaikista isoin efekti mikä ton seurauksena on mulle tullu, on se, että mä en koe enää tämän talon, missä asun, olevan kotini. En osaa selittää, miten se on mahdollista tai miten sen huomaa, mutta ei vain tunnu sille. Tämä paikka on vain joku väliaikainen, kohta pääsen kotiin. Kohta pääsen pois. Mutta minne voin mennä, kun missään ei tunnu kodille olla? Kaikki on vain väliaikaisia hengailupaikkoja, ja missään ei pääse kunnolla rentoutumaan.
   Toisena, mulle on ilmestyny ihan tyhjästä kauhea aggressiivisuus. Suutun ihan heeelvetin helposti ja joskus on erittäin vaikea pitää nyrkkejä kurissa. Tämä on aiheuttanu pari kertaa isompiakin "ongelmia" kun oon ruennu viskelemään tavaroita ja hakkaamaan itteeni ja tehny muuta typerää. Jopa sillon kun on ollu kavereita käymässä. Rupesin huutamaan siskolle koska se istu mun tyynyllä. (Hei haloo minä?) ja viskasin mun pöydän laatikon tavaroineen menemään ja olin erittäin vittuuntunu, ja kaikki vaa katto että onkoha mulla kaikki okei.

Ja yks mistä oon muuten ihan to-del-la hurmioissani on tää ihana raskas musiikki joka tuli takaisin. ♥ Of Mice And Men, Bring Me The Horizon, Crown The Empire, Memphis May Fire.. kaikki. Jumaloin niitä, ja suoraan sanottuna oon ihan jossain toisessa maailmassa kun saan kuunnella sitä miten bassot, rummut, kitarat, laulu, kaikki solmii yhteen taivaallisen kokonaisuuden. En IKINÄ ole rakastanut musiikkia niin paljon kuin nyt.

Tää BMTH:n kappale.. Vittu että rakastan tätä. Ja painotan, RAKASTAN.


                     

#EiKeksiOtsikkoa

Oon näköjään vaihteeks ollu poissa täältä, pahoittelen. Mulla on (ihme ja kumma) ollu niin paljon sosiaalista elämää että ei oo konetta kerinny oikee pitää muuten auki kun että on saannu kuunnella musiikkia Spotifystä. Joo, mä latasin sen, ja suosittelen. Itellä oli kauheet ennakkoluulot sitä kohtaa mut on toi osoittautunu iha mukavaks. Lukuunottamatta sitä et se piti lataa pari kertaa uudellee jostai syystä.

Joo-o, ollaan näköjään  jo vaihuttu syyskuun puolellekin. Oon huomannu myös että ekat puut on alkanu jo kellastumaanki ja että tähdet näkyy yöllä taivaalla ja on ihanan viilee ilma. Syksy tulossa jälleen, mutta alkamassa osittain erilaisissa merkeissä kuin viime vuonna. En tiiä ees en jaksa analysoia itteeni koska on paska fiilis tällä hetkellä. Itkettää, vituttaa, ja tuntuu arvottomalle. Nyt tekee mieli vaan kaatua sänkyyn pimeeseen ja kuunnella musiikkia. Mutta vielä enemmän mun tekee mieli luomaan taidetta. tänään on onnistunu aika hyvin mitä oonkaan tuherrellu vihkoon, ehkä se on hyvä merkki? Ja inspistä riittää muillekin jakaa vaikka. 

Mulle tuli tossa aiemmin tosiaa sellane fiilis, että nää mun "kaverit" ei oo mun kavereita minkää muun takia ku et ne saa nauraa mulle ja sen takii ku mulla on aina rahaa, tai tupakkaa. Mut nyt ku ei ollu mitää noista ni ei ne huolinu mukaan. Enkä ees tyrkyttäny. Toisaalta mulla on ollu paska olo oikeestaan koko päivän melkeen, eikä vähiten siks että väsyttää sikana. Mua väsytti nii pirusti aamulla, että ko aamust sattu olemaa hypäri, nukuin siin ruokalassa että istuin penkillä ja makasin pää käsissä pöytää vasten. Sen jälkee sain hienon idean lukita itteni invavessaa ja nukkua sen lattialla seuraavan tunnnin alkuun asti. Mut en kerinny kunnolla ees nukahataakaa ku piti lähtee. Jos kokeilis tänää nukkua vähän enemmän, huh?

Eika täs muuta. 

Eka viikko takana

Sois sit eka kouuviikko takana, ja täytyy myöntää että meni onneks paremmin ku aluks odotin. Mulla on vihdoin joku jonka kanssa olla koulussa taas. Se sama jonka kanssa mulla meni välit poikki viime vuonna. Se vaa tuli siihe mun luo aamulla ihanku mitää ei ois ikinä tapahtunukaa, ja, no, juteltii. Ja kaikki on taas ihanku ei mitää ois tapahtunukaa. Mun toinen kaveri (mu ikäne) ei oikei ottanu hyvällä asiaa. Mutta mä aattelin ite antaa sille uuen mahollisuuen, ja ku tarviin kuitenki jonku sinne juttuseuraks. Ja sen kans on iha mukava olla nyt, viime vuonna oli vähä sillee vaivalloista olla sen kanssa jne mut nyt se on muuttunu tosi mukavaks. Eikä oo mitää paskoi kurssejakaa heti alkuu, ainoo miinus taitaa olla ite koulutehtävät ja se et unet jää aina samperin vähille. Paitti oon nyt loppuviikol ollu nukkumas jo enne kahtatoista, jee.

Mun tekee mieli tänää olla luova. Se on ton musiikiinkurssin takia, näi oli viime kerrallaki. Että tuntuu et "joo nyt mä opettelen soittamaa pianoo ja kitaraa ja musta tulee hyvä siinä!", jonka seurauksena opettelin Für Elisen ykkösosan. Kakkone alko olla jo nii vaativa että sitte motivaatio lopahti ja se jäi siihen. Mut tosiasiassahan oon ihan paska soittamaan ja muutenki luomaan omaa, paitsi joskus kerran vuoteen tulee joku taiteellisuuspuuska ja luon jotai josta voin olla ylpeeki. Yks tämmöne oli ala-asteella, kun kirjotin novellin kahen kaverin kaksoisitsemurhasta, ja edellee se on mun mielestä hyvä. Toinen oli seiskalla jossa sitte taas käsiteltii itsaria, tosin siinä kertojan joku kaveri tappo ittesä. Sitte kolmas oli ysin lopulla, ja se otti kantaa nykyihmisen tunteettomaan ja materian rakastamisenhaluun. Kaikki on (ehkä) tallella.

Kiitos olemassaolostanne. ♥

  Suuri inspiroija, ja tällä hetkellä eniten jumaloimani bändi, on (tai ovat) Apulanta ja sen jäsenet. Se on onnistunut puskemaan tiensä läpi Bieber ja BvB-villityksien, ja en koskaan ole niinsanotusti kyllästynyt kuuntelemaan sitä. Ainoa bändi jonka levyjä olen ostanut ITSE, peräti kaksi kappaletta (se on suuri ihailun osoitus minulta), ala-asteen Antti Tuisku fangirlingin jälkeen. Lisäksi ostin tuon niiltä nyt viime viikkoina ilmestyneen kirjan, Kaikki yhdestä pahasta. Täytyy muuten ylistää tuota kirjaa, sillä se on suorastaan täydellinen. Luen sitä innolla, ja toisin kuin muut lukemani todellisuuteen perustuvat kirjat, tämä on nautinnollista luettavaa sivu toisensa jälkeen. Siitä lähtien kun kuulin sen ilmestymisestä, olin satavarma että minä niin ostan sen kirjan, ja niin ostinkin. Enkä kadu. Itse asiassa olen niin vaikuttunut, että varmaa kirjotan tästä jonnekin.

Yleinen henkilökohtainen vointini on ihan oke. Väsyttää pirusti mut lataan akkui viikonloppuna, ja välillä tulee sellasia vitutus-masennus-angstipuuskauksia tiettyn aiheen takia, mutta ihan kai täs muuten menee okei. Kyllä kai koittaa seki päivä että voin sanoo valhtelematta että mulla menee täysin hyvin. Ehkä, joku päivä. Ei tänään tai kolmenkaan viikon päästä, mutta joskus. Taidan muuten kirjottaa kunnon ajatuksia tänää päiväkirjaan (lol) kun ei tähän oikein ennää viitti kauheemmi ettei tuu loputtoman pitkää kirjotusta.

Se alkaa taas. Huomenna. Kymmenen kuukauden kidutuspätkä jolla ei ole muuta tekemistä elämässäni kuin olla tyhjän täytteenä. Seuraava vuosi tulee olemaan edellistä kauheampi, yksinäisyyden ympäröimä.

Olen yksin. Muut ovat keskenään, iloitsevat, nauravat. Minä saan vain seisoa mykkänä katsomassa, mutta käännän katseeni pois etten sokeudu. Onni on liian kirkas, jollei siihen kuulu osaksi itsekin. Onni on pirullinen, kantajalleen se tuottaa hyvää mutta sivustakatsojille pahaa.

En osaa nauttia, ja hengitykseni katkonainen kaikuu pääni sisällä, makaan huoneessani.  Ahdistus iskee, mitä jos en jaksakaan? Kuka minut nostaa maasta, kun kaadun? Huomaako kukaan silmistäni sitä mitä en uskalla sanoa ääneen, sen mikä polttaa sisälläni?

Ei.

Haluan itkeä, mutta kyyneleideni varasto on tyhjä. Sisälläni musta aukko, joka kasvaa. Luulin että aurinko ja kesä ja kaverit hävittivät sen. Mutta kuten sanottiin, ihminen ei muutu kesässä. Se vain naamioituu. Olin toinen, se aukko oli vain piilossa. Se odotti syksyä, pelko ja suru antoi sille vapauden tulla takaisin. Se on tullut jäädäkseen, se ei aio poistua. Ikuinen taistelu, jota ei voi voittaa.

Maailma muuttuu mustaksi, harmaksi, värittömäksi. Missä kaikki värit ovat? Kuka jaksaa kävellä tuntemattomassa pitkään tulematta hulluksi? En. Haluan kellon jolla tehdään aikaa taaksepäin, nyt on vasta ensimmäinen lomapäivä, jännitän kesätöitä. Saan ihastua ja tuntea olevani hyväksytty, saan nauraa sydämeni pohjasta ja hankkia muistettavaa.

Nyt ei ole loppukesä.Huomenna herään ja huomaan että näin painajaista, naurahdan ja lähden kulkemaan avojaloin kylälle siskon kanssa. Minulla on Hänet vielä. Minulla on kaikki hyvin. On jotain minkä vuoksi elämä on elämää, eikä vain jonoon asetettuja tunteja
.
Olen tyhmä. En saa sinua, en ikinä. En pääse asiasta yli, enkä haluakaan. Toivon pahaa sinulle, en saisi tehdä niin. Olen huono ihminen, enkä kenenkään arvoinen. Missä on luvattu onni, tulevaisuus ja yhteinen elämä? Joku vei sen minulta pois, kohtalo tai Jumala. Miksi ne haluavat pahaa?

Sisko

Ajattelin tehä sitten kirjotuksen vuorostaan mun siskosta, koska se on mun elämän ihan oikeesti tärkeimpiä ihmisiä ja yks parhaista kavereista mitä mulla on.

Eli mun sisko on sellanen yläaste-ikänen aika "gangsta" lapsi. Sillä on ollu pienestä pitäen aika rankkaa; koulukiusaamista, syrjintää, haukkumista ja kaikkee. Muistan joskus ala-asteella, kun se joutu olemaan kaikki välkät yksin pienenä, koska kukaan ei halunnu sitä mukaan - vaan koska se puolusti omaa kaveriaan. (Ja tää kaveri oli sit yks niistä joka sitä sit syrjiki jne..). Ja sit varastelusyytöksii yms. Sit se lopulta sai joitai kavereita, mut neki vaihtu myöhemmi tähän astetta "pahempaan" porukkaan.
   Aluks olin iteki huolissani siitä ja olin koko ajan että sen pitäs mennä pois niistä porukoista, ja taisin valittaaki mun kavereille siitä että sen ikästen ei vielä tartteis kitata kaljaa perjantaisin. Mut se oli myös aikaa jollon meiän välit alkoki sit erkaantumaan, aikasemminki ite asiassa. En ite ollu yhtää siisti, enkä kyllä oo vieläkään, mutta olin se nörtti ja hikari joka ei tehny mitää kiellettyy enkä hauskaa. Eihän meillä sitte ollu mitää yhteistä.
    Sit meniki nii että mäki aloin erinäisistä syistä juomaan ja polttamaan jne, ja meistä tuliki tän yhen kesän aikana aika läheisiä. Kaikki muuttu sinä yhtenä iltana kun pyysin siskon mukaa tupakalle.. vaikka en ees tienny varmaks polttaako se tai mitää. Mut sen mä tiesin, että se ei kuitenkaan menis kertomaan kellekää. Koska oltiin me vähä toiste selustoi turvattu aiemminki. Anyway, siit illast eteenpäi me ollaa oltu paremmis väleis ku koskaan. Mulla on siis joka päivä joku kaveri jota nähä. (Tai "kaveri")

Mutta nyt on taustat kerrottu.. voisin muutamii asioita kertoo kuitenki siitä/meistä.

~ Mä oon sitä mieltä, että jos mun sisko ei hyväksys mun poikaystävää, mä en todennäkösesti ois siinä suhteessa pitkään. Koska se viettää mun kanssa aikaa paljon, ja jos ne ei tule toimeen, niin se on aika hankalaa. Ja sen pitää myös hyväksyy mun sisko sellasena kun se on, ei siis saa valittaa sen tekemisistä tai pukeutumista.
~ Oon valmis puolustamaan sitä ja tekemään sen puolesta mitä vaan. Tottakai muidenkin, mutta jos niikseen tulee, ni meen vaikka hakkaamaan jonkun. Tai antamaa kaikki rahani. Mitä vaan, peittelemään sen jälkiä mutsilta jne.. On pari kertaa tulluki, kun itku kurkussa soittaa että velkojat tullu ovelle koputtelemaan ja uhkailemaan sitä jos ei ala maksamaan.
~ Ilman sitä mun elämä ois ihan pirun tylsää, ja se onki tuonu jotain piristystä mun elämään. Ja mikä parhainta, se on ollu isoin apu tänä kesänä siihen että oon toipunu (wnb)masennuksestani.* Enää en esimerkiks mieti nii epätoivosesti aina että haluan vaan viiltelemään ja haluan pois ja yölliset ahistus-itkukohtaukset on hävinny lähes kokonaan.
~ Se suunnilleen päättää kenen muun kaveri olen. Tottakai mulla on myös näit mun omanikäsii kavereit muutama joista se ei kauheesti tykkää, mut niidenki kanssa on välit viilentyny aika paljon kun oon siirtyny tähä nollanollien seuraan. Mut jos se ei tykkää henkilöstä X nii todennäkösesti en minäkään.  Eikä se oo sillee että se vaa sanoo et "joo ettoo ton kaveri ku mäkää en" vaan ko mä suhtaudun neutraalisti kaikkiin muuten, ja jos mun kaveri dissaa jotaki ni minäki siis.

Mitä kaikkee bädässjuttuja ollaan tehty yhessä:
[x] Juominen alaikäsenä
[x] Polttaminen alaikäsenä
[x] Murtautuminen
[x] Varastelu
[x] Kotoa karkailu yöllä

En ois voinu toivoo parempaa siskoo. ♥ Onhan mulla toinenkin, mutta kuten joku sanoikin, jollei sukulaisuus olis meillä, niin tuskin olisin kaveri. Rakastan sitäkii tottakai, mutta sen kanssa on niin vähä yhteistä.

Hyvästi äijä, rakas hullu ♥

Kirjotan kirjeen Tyypille. Eihän se tätä tietenkää enää nää mutta silti. Sen pitäis kai auttaa tai jotain?


"Hei,

mitä sinulle kuuluu? Toivottavasti hyvää. Minä en voi sanoa samaa, mutta eipä minulta ole kysyttykään miten menee.
   Haluan pyytää anteeksi sinulta kaikkia typeriä tekojani, kuten riitelemistä ja kaikkea. En koskaan tarkoittanut satuttaa sinua, saati saada sinua tuntemaan että olisit ollut kakkossijalla elämässäni. Et todellakaan ollut sitä. Olit, ja olet edelleenkin, ensimmäinen. Paras ystävä, jonka voi koskaan toivoa saavansa. Jaksoit kuunnella ja tukea minua, ja jaksoit aina ilahduttaa jutuillasi minua. En tule unohtamaan sitä koskaan. Olisinpa voinut olla samanlainen sinulle, kuin sinä olit aina minulle. Yritin parhaani kyllä, mutta sekään ei aina riitä.
   Toivon hartaasti, että rohkaistut sen verran että menet tapaamaan tämän yhden tytön josta minulle olet puhunutkin jonkun verran. Et tiedäkään miten paljon menetät ihan oikeasti, jos jätät menemättä. Ajattelepa, kymmenen vuoden päästä saatat miettiä miten typerää oli jänistää, ja miten paljon olisit katunut jos et olisi mennyt, kun istut sen naisesi kanssa juhlimassa sitä, että olette pysyneet jo kymmenen vuotta yhdessä? Et sinä siihen tapaamiseen kuole, päinvastoin. Ja muista, te molemmat jännitätte yhtä paljon sitä tilannetta. Tee se.
   Tottakai, jokainen sinulle kirjoittamani sana sattuu minuun, mutta olen ansainnut sen. Olen ollut tyhmä, ja tämä on vain oikeutettua rangaistusta siitä. Antaisin mitä vain, että pääsisin palaamaan ajassa taaksepäin ja korjaamaan tekemäni virheet. Haluaisin antaa sinun tuntea, että oikeasti välitän vain, ja ainoastaan sinusta, sillä se on totuus. Kukaan muu ei ikinä voi korvata sitä ammottavaa aukkoa sydämessäni jonka veit mukanasi, mutta en syytä sinua todellakaan mistään. Sinun on seurattava omia tunteitasi, ja mikäli minä en kuulu sinun elämänpolullesi, minun on vain hyväksyttävä se.
    Ennen hyvästejä haluaisin kuitenkin kertoa sinulle vielä jotain, mitä olen jättänyt kertomatta. Muistat varmaan kun kesällä tunnustin yksi ilta että tykkään sinusta? Oikeasti, olen tykännyt sinusta paljon pidempäänkin. Huhtikuussakin, se aprillipilasi. Reagoin siihen todella vahvasti, osaatko arvata miksi? Osaatko arvata miksi olin haljeta onnesta ja miksi suutuin niin verisesti kun kerroit totuuden? Entä miksi koetin aina vihjailla tapaamisesta? Miksi olisin mielummin jäänyt juttelemaan kanssasi kotiin kuin lähtemään minnekään? Aivan.
   En osaa ilmaista tunteitani sinuun oikealla tavalla, vielä vähemmän suoraan. Minun tapani kertoa asioistani on lähinnä äänetön, se on aina ollut. Se on samalla väärä. Haluan sinut takaisin, teen mitä vain..

mitä vain
tule takaisin
ollaan "me"
haluan halata sinua
sano että tämä om vitsi, ei ole toista
tule pyyhkimään nämä kyyneleeni pois 
rakastan sinua

mutta jos sinun valintasi on joku muu, en ole kukaan estämään sitä. Tule onnelliseksi, sitä minä haluan eniten sinulle. Jos en ole oikea ihminen tekemään sitä..

Sydämellisin terveisin, minä xx"




Loppuun tämä kappale, jota olen kuunnellut ihan puhki viimeisimmät päivät.

                     

#ForeverSecondChoise

VAROTUS, PITKÄ POSTAUS

Joo, piti sitte vaihtaa blogin osotetta. Haluan taas kirjottaa vapaasti mitä haluan. Anteeks Oulun tyyppi, mutta mun pää hajoaa muuten jos pitää pakata kaikki vaan pään sisälle. Toivottavasti en mee nyt antamaa tätä eteenpäi. Pitää muistaa.

Joop, tänään kävin tuolla yhen kaupungin keskustassa ja tapasin siellä yhen mun vanhan nettikaverin. Meillä oli jtn pientä juttuu joskus vuos sitte, mut se laitto sitte välit poikki muhun syksyllä ku sillä oli jottai ongelmia ittesä kanssa. En ollu siitä siis suuttunu tai mitää, vaikka tottakai harmitti sillon ku tuns ittesä nii voimattomaks kun ei voinu auttaa. Pari kuukautta meni, ja sit juteltii taas lisää, mut huomasin et se oli muttunu ihan sikana sillä aikaa. Ja se vaa jotenki jäi. En muista, mutta joskus.. kuukaus tai pari sitte(?) laitoin huviksee sille taas viestiä ja ollaa vähä juteltu. Sattu sit nii hyvästi että oltii molemmat sit menossa tänää samaa kaupunkii ni miks tuhlata nii hieno tilaisuus tavata?
        Tottakai se oli alussa awkwardia vähän, ja mua jännittikin ihan sairaasti ja mä en pystyny nukkumaa koko edellisenä yönä ja enkä voinu syyäkää mitää ja juominenki meni vaivoi alas. Onneks sisko oli ees mukana, ja se on kunnon hölöttäjä ja ei oikei ujostellukaa paljoo, ni se laukas vähä ees tilannetta. Mitä piemmälle se päivä meni, sitä rennompi oli olla sen kanssa. Vaikka koko ajan takaraivos jyskytti se että nyt se ei halua enää jutella mulle ku se näki mite ruma oon jne. Ja et se haluais vaa pois siitä tilanteesta. Mut ollaa juteltu senki jälkee ja ilmeisesti nähää vielä joskus toisenkii kerran. Saattaa vaa mennä lomille asti ko se asuu normaalisti aika samperin kaukana.
   Anyway.. sain mä siltä halinki, jee. <3 (Ja vahingos hipelöin sen kättä ku käveltii iha vierekkäi). Kiitti mun siskon. Oltii siinä, että kohta se lähtis kotiinsa ja mä asemalle, ja sit sanottii moikat jne. Kaikki jäi siihe kuitennii vaa paikallee ja kukaa ei ottanu askeliakaa poispäi. Mietin siin iteki et onkse soveliasta halata jo ekalla kerralla ku näkee, ja seki teki jtn halaamisee viittaavii ihme käsiliikkeitä. En osaa selittää mitä. Mut kuitennii, oltii vähä aikaa siin iha hämillää et eikö kukaa lähe, ja sit kysyin et "mitäs me viel ootellaa?" ni sisko vaa täräytti sanoo et "mä ootan että te halaatte". Ja sitte me nyt halattii..

Rehellisesti sanoen, aluks mä menin vaan sen takii ku se on 18, ja se lupas hakee mulle tupakkaa ja alkoholia. En siis tykkää siitä kyllä.. tai emmätiiä, voisinhan mä aatella siitä nyt muutakin. Haha. Kun mut dumpattii taas toiselle sijalle. Aina. Joka kerta. Kun, myönnän, olin ihan saatanan kusessa Tyyppiin, ja seki kai ees vähä tais pikkuse aatella minuaki. Mut eilen se sit sano että mä oon sille vasta kakkossijalla, että se tykkää yhestä toisesta. Ja sen takia koska oon laittanu sen muka itte aina toiselle sijalle. Wtf? En todellakaan. Kukaan, ei ikinä, oo menny sen eelle. EI IKINÄ. Ehkä kerran saatoin vastata yhelle toiselle ihmiselle kesken sen puhelun, mutta se oli sen takia koska mun kävi sääliks sitä -00 enkä osaa sanoa ei. Olin sitäpaitti kännissä kun sille ekan kerra juttelin ja koko vitun juttu oli läppää.
 
Mutta läppä mä olin ite sitte silleki.

Eilen päivällä olin ihan hajalla ja omissa ajatuksissa, kun se sano jotai et se menee tapaamaan jonku likan, ja sen tais kyllä huomata muutki. (Nimim. mutsi joutu sanomaa yhen asian mulle 5 kertaa ennenku ees kuulin
sen vaikka se oli mun takana). Yöllä sitte se sano ton että oikeesti mä en merkkaakaa sille enää yhtä paljo ku ennen, ja että se on löytäny toisen. Ja mitä mä tein? Itkin (taas vaihteeks..) stnan kovaa. Kaverilleki soitin mutta en mä pystyny ees puhumaa siihe puhelimee ku ääni vaa täris ja kyyneleet valu. Ja perkele, ei siinä tarpeeks, mutta taisin vollottaa aamun linttimatkankin. Oi jeesus. En tietenkää äänee, vaan u know, hiljaa. Ku olin takapenkillä. Mutta kun se vaan sattu nii saatanasti.

Yön ajatteluja #2

Taas täällä vaa yöllä ollaan hereillä.. (y) Tottakai ku vielä on mahollisuus. Ku kohta, ihan liian pian, pitää muuttaa radikaalisti nukkumistottumuksiaa taas. Noh, dgaf, kaks vuotta enää tätä jälellä ja muutenki, alle 8kk päästä oon täysikänen! <3 Sitä päivää mä ootan kun kuuta nousevaa, ja nii oottaa varmasti mun siskokin. Ja aatella, vielä ehkä puol vuotta sit mä olin iha totaalikieltäytyjä ja olin varma etten tuu koskaa hakemaa mun siskolle. Mut ah, ajat muuttuu. Ollaa varmaa joka vklp kaksin ryyppäämäs jossain.

Ja muuten, saavutin uuden levelin badass-pelissäni. Yöllä kotoa karkailu kylälle, checked! Heitin läpällä siskolle että lähetää kattoo mikä meininki kylällä, ja se oli tottkai heti messissä. Käytii tos kahen jälkee jossai kääntymässä kylällä. Ja aika saatanan kuollu paikka tää. Pari känniläistä örvelsi tuolla pubin nurkalla, ja muutama auto meni mut siinäpä se. Toisaalta joo, tää on nii pieni kylä että huhhuh. Ei kyllä löytyny kiikkuja tai rantoja, ja hupparinki muistin ottaa mukaan, mutta seikkailua yhtä kaikki.

Ainii.. Sovin sit ens tiistaille tapaamise yhe jätkän kanssa. Läppä se aluks oli mut no, shit happened. Ei niit kuitenkaa treffeiks voi laskee, kunha vaa mielenkiinnosta meen tapaamaa. Ei, kyseessä ei (ikävä kyllä) oo Oulun tyyppi vaa yks toine jonka oon tuntenu yli vuoden jo. Meiä piti aiemminki tavata, viime kesänä mutta asiat meni sillä vähä persmäkee ni se sit jäi. Ja sil kerkes olla muutaki säätöö tässä. Vittu että mä panikoin jo nyt sitä, ku entä jos seki dumppaa mut ku oon ruma? Tekee gutaa varmasti itsetunnolle se.

Nii tosta Oulun tyypistä.. Mä en tiiä, mä varmaa "luovutan" sen suhteen. Ku seki muuttunu aika paljon, ja silläki varmaa muitaki ihmisiä nii paljo ettei sillä oo aikaa miulle. Oon mä koittanu vähentää sen kans juttelua, ku se jotai ite siitä sano, nii helpotan vaa. Ja ku ei sitä varmaa ees kiinnosta jutella mun kanssa. Mut niihä se menee aina, kukaa ei kestä ikuisesti.. Mut jos saisin päättää ni en helvetis laskis sitä menemää. Jos se kuitenki haluaa mennä, ni mikäpä mä oon sitä estelemään. Onnellisempi se ois ilman minnuu, ja sitähän mä toivon että se ois mahollisimma onnellinen.

Jjup. Tälläsii ajatuksia tällä kertaa. Öitä. X

Yön ajatteluja

Mun teki kauheesti mieli kirjottaa tänään, vaikka eilenki kirjotin jo. Konetta en viitsi enää avata joten puhelimella mennään. Kankeehan tällä on kirjottaa, myönnän, mutta meneehä se näinkin.

Mulla on pikkasen alakulone olo. Mun tekee mieli, jälleen kerran, juomaan. Iha kunnolla. Oon nyt parina päivänä vaa vähä lonkeroita juonu mut siitä vitut mitää tule. Tarttis kunnon juomista niiku viime kerralla. Olisinpa mä jo kaheksantoista. Eihä toho pitkä aika oo mutta silti iha liian pitkä.

Mä haluaisin myös muuttaa omillee. Tai lähtee jonneki nyt. Jonneki tonne pihalle/ulos vaa harhailemaa ja löytämää maagisia paikkoja luonnon keskeltä. Haudata jalat hiekkaan järven rannalla ja tuntee viileän tuulen iholla, miten se saa kaipaamaan hupparia jonka unohdin kotiin. Kiikkua vanhassa keinussa jossai metässä ja päästä joka keinautuksella lähemmäa taivasta, irti tästä maallisesta maailmasta ja sen stressistä. Tai huumeita. Haluaisin kokeilla niitäkin, miltä ne tuntuu. Haluan myös itelle rakkaan jonka kanssa nukahtaa sänkyyn ja joka ei jätä kun eniten tarvitsee. Kaipaan kosketusta ja kauniita sanoja.

Saahan sitä haluta mutta eihän sitä ansaitse. En oo tehny mitään sen eteen että saisin prinssin, puoli valtakuntaa ja onnellisen lopun. Ei ne prinsessat saduissaan oo miettimässä ittensä myymistä eikä sitä miten hyvä olis kun ottas kourallisen lääkkeitä ja olis yhtäkkiä mukava olla.

Mulla on yks semmone hutera suunnitelma että miten mä päätän mun elämän.
Makaan lattialla, ja on pimeetä. Yö, tai ilta. Mulla palaa jokunen kynttilä ehkä pöydällä, ja taustalla kuuluu musiikkia. Jotain rauhottavaa, joka on mun mukana matkani varrella helvettiin. Tuijotan kattoa, ja tunnen miten kuolema liikkuu hitaasti suonissa, joka ikisessä kehon osassa, kunnes se valuu auki vedetyistä ranteista ulos lattialle lammikoksi. Valmistaudun ite siihen, että seuraavan kerran kun suljen silmät, ne ei koskaan avaudu enää näkemään mitään. Siihen, että kohta mun rintakehä ei enää kohoile hengityksen tahtiin vaan viimeinenkin henkäys on mennyt. Viimeinen, äänetön avunhuuto huuliltani huudettu, jota kukaan ei kuullut.

Mutta enhän minä sitä ole toteuttamassa? Tai, ei vaa kerrota tästä kellekään vaan, jooko?

Mua muute ahistaa iha vitusti jo se ku koulu alkaa 9 päivän päästä. Yks ainoo kokonaine viikko kouluje alkuun.. IHAN LIIAN VÄHÄ. Mulla ei töitte ansiosta ollu kunno vapaata oikei koko kesänä, ja seki nyt valunu iha hukkaan. Mua ahistaa, itkettää ja vituttaa. Miks mun on pakko mennä kouluun jos mä en nää yhtään vitun syytä mennä sinne? En aio tähdätä korkealle koulutuksessa. En taho valkolakkiakaa erityisesti. En saa ees ammatillista koulutusta mihinkää ja ku toi on loppu ni däämn oonki tyhjän päällä! Oon koettanu koko ajan vaa tyrkätä ajatukset koulusta pois, mutta kohta on pakko alkaa taas miettimää sitä.. Mä veikkaan et koulun alku ei tee oikei hyvää mun suhteelle itsetuhoisuuteen tai sille että oon just alkanu "parantumaa" henkisesti (=en enää angstaa nii paljon ja osaan jopa nauttii elämästäni). Voisinpa sanoo että saatan aiiika helposti palata mun vanhoihin tapoihin.

Plus (anteeks ku nyt tulee vitusti tekstiä!!) mulla tuli joku ihme mielihalu äsken. Halusin erityisen kovasti maistaa mun verta. Joskushan oon tehny nii että oon noista omista haavoista sit nuoleskellu vähä siitä. Joo sori kuulostaa iha idiootille! En tietenkää voinu, mut ehkä huomenna? Eihän yks pieni viilto haittaa, eihän se oo lupauksen pettämistä?

Fiilistelypostaus + kohta 3 viikkoa ilman

Olen pahoillani että on taas jääny tää vähän vähemmälle, mutta toi perinteinen päiväkirja on sen sijaa ollu tosi kovassa käytössä. Ja joskus en oikein pysty kirjottamaan kaikkee mitä haluaisin, paitsi sen takia että yks tuttu lukee tätä, myös sen takii et mulla on täälläki jo jonkunlainen imago enkä halua pilata sitä. Ja sit kun tiiän et saattas tulla aika kitkerää palautettakin ja en tiiä haluanko sitä, varsinkaa asioissa joita en voi perustella mitenkään.

Saittekohan ees mitään selvää tuosta? Toivotaan. 

Viimeviikol kävin kattoo paria esiintyjää elämäni ekoilla festareilla, jee! Ja ihan mahtavaa oli! Kaikissa esityksissä, missä olin kattomassa, olin eturivissä/vähintään toisessa. Sain nähtyä monta tosi hyvää, ja kaikist ihaninta oli se, kun sit siskon kanssa mentii sillee pimeemmällä rannalle istumaa kauemmas lavoista ja kuunneltii kauempaa mite yleisö laulo mukana ja huusi ja se kuulu sinne kauas asti. Koska vaan uusiks.
 
Eile oli tarkotus et oltas menty juomaan, mutta ei siitä oikei mitää tullu. Sateinen ilma, ja sit ku katottii jotai kauhuleffoi ja siel yks oli ihan hermoheikkona siinä ni ei ollu sit sellasel tuulellakaa. Jospa sais jotenkii kuletettua huomenna sukulaisten mökille jotenkii vähä nii ei välttämättä ois nii tylsää ku yleesä. Tai sit saattaa mennä jo tänä iltana, riippuu siskosta ja sen kaverist vähä.

Oon muuten lauantaina ollu kolme viikkoo "puhtaana". Terätki on roskissa, ainaki melkein kaikki. Pari on hätä-hätävarana, mut emmä niitä varmaan käytä. Tai oon mä yhen kerra! Siihen et tarvihin laastaria eikä ollu saksia. Ja se haava tuli sit iha muusta ku ite tehty. Pinky promise, tämä on pakko olla tässä. Voisin tehä jaksassani mun "self-harm stoorin". Tosin oon poistanu kaikki ne kuvat. Hmh.

*trigger warning*
Mun jalat ja käet näyttää ihan kauhealle sen takia.. vasen jalka, siinä on pahimmat jälet, mutta paljo vähemmä ku oikeassa. Syvempiä enemmän. Oikeassa taas on enemmän, mutta ne on pinnalla olevia. Käsi on onneks suht koht siisti, mutta nuokin vois kyllä hävittää. Toivotaan että nää katoais mahollisimman hyvin ja ettei uusia tule.

:):

Joo voi vittu että taas masentaa jostai syystä tänä iltana. Koko ajan ollu sellane tyhjä olo eikä oo oikei jaksanu mitää tehä. Jopa pelkästää suihkuun meneminen  vaati kauheita ponnisteluja, ja oon muutenki ollu iha jossai muualla ja aatellu vaan että millon pääsen nukkumaan. Mun piti käyä uimassaki, mutta se jäi siihen että katoin vaan rannalta että mitä järkee mun on käyä, ja lähin pois. Koetin et oisin kylälläki käyny mut ei mulla ollu seuraa siihen.. kuten ei ikinä oikein tunnu olevan. Kaikilla muilla on kavereita iha siin vieres ja ne pitää hauskaa mut mä pääsen elämään tyyliin vaan kerran kuukaudessa. Muuten oon joko töissä tai himassa yksin. Jos, ja vain jos, en olis tehny sitä yhtä pientä lupausta, tekisin jotain mikä sais mut muistamaan että oon oikeesti elossa.

Tosin, aika rajoilla jo muutenkin keikutaan, olenko rikkomassa sitä sopimusta vai en.

Mä haluan taas juomaan, tai sit kokeilla huumeita. Mä haluaisin että saan pään sekasin ja tunnen olevani jotakin. Jotakin muutakin kun hyödytön paskiainen täällä maan päällä. Sillon ku viimeks olin kännissä (myös ekaa kertaa kunnolla) mulla oli mahtavaa ja mä koin että musta välitettiin ja et kerranki olin kunnolla mukana, enkä vaan ulkopuolelta kattelijana joka mietti vaan koska pääsen pois. Se oli nii ihanaa. Ja sit ku seuraavana aamuna mietti et "ei vittu mitä mä menin tekemää??" ni se oli kans parasta. Kun ei ollu mitää vakavia seurauksia ees, vaan just sellasii mukavii. Mistä yhestä on seurannuki enemmä juttua..

Tiivistettynä, olin soitellu yhelle minua kolme vuotta nuoremmalle jätkälle ja vannonu että rakastan sitä ja että voin panna sen kanssa jos seki minua, ja muuta kivaa. Ofc, se otti kaike läpällä ja se sanokii ettei usko mua ku en oo iha selvinpäin, mutta ollaan nyt juteltu sen kanssa kuitenkii, viimeks tännää. Ja se on puolvakavissaan minu kanssa. Ja mie menin luulemaan sen juttuja läpäks (myöhemmi selvinpäi) ja lähin siihe  mukaan nii seki luulee kai että siitä tyksin kanssa. Mutta mie en siitä.. on se mukava ja näin, mutta ei. Ja kun oon muutenki yhteen toiseen päi jo... mutta en kehtaa sanoa sille vielä mitään. Mut jospa tää tästä sitten.

Elämän sisältö

Mä rupesin yks päivä tässä miettimään että mitä sisältöä mun elämällä oikeastaan on. Mitä sellaista, jota kannattaisi odottaa ja joka tekee elämästä "elämisen arvoista". Loppujen lopuksi, sain itelleni kasaan aika vähän asioita.

- Koirat, erityisesti koiranpennut. (Myös jotkin muut söpöt eläimet)

- Oulun tyyppi

- Raha/materia

Siinäpä kärkikolmikko, ja ton viimeisenkin keksin pitkän ajan mietittyäni. Kai tähän voisi laittaa että "perhe" ja "ystävät", mutta ensinnäkin, minulla ja kavereillani ei ole enää niin läheiset suhteet jotta odottaisin innolla aina heidän tapaamistaan ja sitäpaitsi, olen taas valumassa siihen että mielummin jään kotiin kuin menen mukaan. Paitsi olen kyllä pikkuhiljaa alkamassa varastaa yhtä siskoni kaveria (lolol, se on -01..). Viimeksi tänään se oli mun kaverina töissä pari tuntia. Kannatti muuten mennä vaikka kehtuutti kovasti, siellä oli soittajissa yksi ihan vitun komee jätkä, ja sitä sit sen siskon kaverin kans kuolailtiin siellä. Koetin sitte jälkeenpäi sitä ettiä kaikkialta facesta yms mutta eipä löytyny.. huoh. Pitää katella missä se esiintys uudellee ni menee stalkkimaan sitä. 

   Joo sori, tuo oli vähä off the topic. Tosiaan. Mitä helvettiä mä teen mun elämällä esimerkiks ens viikon? Tai seuraavan vuoden? Kun mulla ei ole noista välttämättä mitään. Makaan vain meritähti-asennossa päivät pitkät lattialla ja ootan että pääsen nukkumaan - hetkeksi pois täältä. Nyt ainaki nää seuraavat päivät.. mulla ei ole mitään noista. (Tai joo koiria, mutta ne ei jaksa paijausta 24/7) Tuntuu ihan helvetin pitkälle. Tai esimerkiks tuolle Tyypilleki juttelin viimeks alle vuorokaus sitten mutta seki on ikuisuus. Joo sori, oon addiktoitunu siihen mut #YOLO.

Tosta tuli mieleen, että mun kanssa ei tulis ikinä pärjäämään parisuhteessa jos toine kaipaa tosi paljon omaa rauhaa. Koska oon aika.. liiankin takertuvainen ihmisiin ja haluan vaan olla niiden kanssa koko ajan mikäli satun tykästymään tarpeeksi. Yks ihmunen Vaasasta sanokin mulle että tarvhien "vierotushoitoo" ihmisistä, ja hyvä kun en voi jutella tälle yhelle joka karkas ulkomaille asti. Okei, jees, kyllämä sen tiiän, mutta ei se oo ihan vaa nii helppo et "joo päätän täs nyt että mää jätän sut rauhaa seuraavaks viikoks okei moro". Ei se ole. Koska tänäänki, varmaan joka toine minuutti tsekkasin wapin että oisko joku (tietty) laittanu mulle jotain. Vaikka mä tiiän että ei se voi mutta silti.

Arghh. Ei tän pitäs olla näin. 

Ei mulla muuta tänään, öitä sinnekin. xx

Erilaista seksikkyyttä

*Varoitus: Postaus sisältää kuvia vähäpukeisista ihmisistä*

Eli aionpa tällä kertaa ottaa kantaa siihen missä ei koskaan päästä yksimielisyyteen ja joka vaivaa naisia läpi elämän. Keho ja sen muoto. Tottakai myös pojat voivat olla, ja ovatkin, huolissaan mille näyttää, mutta kohdistanen tekstini suurimmaksi osaksi kuitenkin näihin naisiin.

Tosiaan, mikä on seksikästä? Suurimmalta osalta vastaukseksi tuli että "laiha" "pyöreä perse" "suht hyvät tissit". Kysyin molemmilta sukupuolilta ja monesta ikäluokasta. Ja kuten olettaa saattaa, tuli stereotyyppisiä vastauksia. Eli jotakuinkin tossa sivulla olevan naisen näkösiä. Ei sillä, onhan toi aika hottis ja panisin, jos ois vaa mahollisuuksia. Mutta voiko sitten seksikkyyttä olla toisenlaista?

Kaikkihan tietää että kauneus on subjektiivista ja katsojan silmissä, mutta aika hyvin nuo aina tuon samanaisen muotin ympärille kiertyy. JA NYT KAIKKI HUOMIO. En ole sanomassa/saarnaamassa että se ois väärin. Edelleenkään. Kyllä, tuo on aika sexy nainen tossa. Mutta nimenomaan se on tässä nyt kyseessä, että entä jos joku muu pitää jotain toisenlaista seksikkäänä, miksi sitä morkataan? Miksei voisi pitää erilaisiakin vartalotyyppejä himottavina? Esimerkiksi tästä painosta on aina kauhea taistelu että ali-/ylipainoiset eivät ole nättejä tai haluttavia. Joskus tämä saa suorastaan naurettavan idioottimaiset puitteet, ja auta armias jos pääsisin kasvotusten näiden lausahduksien sanojien kanssa.. eivät hevillä unohtaisi sitä tapaamista, sen vannon. Esimerkiksi tämä yksi kuva johonka törmäsin twitterin syövereissä.. Laitanpa tähänkin sen.

Eli suomeksi tämän kyltin teksti: "Tarvitsen feminismiä, koska ihmiset käskevät minun olla KIITOLLINEN siitä, että raiskaajani halusi harrastaa seksiä kanssani."

MITÄ. ANTEEKSI MITÄ VITTUA LUIN. Tämä on aivan sairaan väärin. Tässä näkee juuri tämän, että tämä kuvassa nainen/tyttö ei muka ole kaunis sen yhteisön mielestä missä me elämme. Ja se on väärin. Minusta jokaisen pitäisi tuntea olonsa omassa kehossaan hyväksi, ja muuttua vain ITSENSÄ takia, ei sen takia että olisi vastaantulijoiden mielestä nätti. Emmehän toki voi kieltää sitä tosiseikkaa että ensimmäisenä ihmiset kiinnittävät huomiota ulkonäköön, ei. Mutta haluaisin tähän maailmaan tuoda sellaista, että yleisesti hyväksyttävää kauneutta olisi myös "realistiset", "luonnolliset" ja ei-mitkään-vitun-photoshop-muovi-botox-barbiet. Myös laajemman ihmisryhmän  kanssa eikä vain pienen vähemmistön.

"Parhaimmillaan" tämä vain tietynlaisen kauneuden hyväksyminen aiheuttaa sen, että ihmisille tulee pakonomainen tarve olla "kaunis", ja koska - yllätys yllätys - se laihuus on se jota arvostetaan, aletaan pyrkimään siihen. Lopultahan se saattaa mennä siihen ettei koskaan ole itselleen tarpeeksi hyvä, ja sitten sitä yhtäkkiä maataankin sydänmonitorissa sairaalassa valvonnan alaisena ja pelätään että jopa vedessä on piilokaloreita. Minä kysyn teiltä, onko se oikein? Onko se oikein, että viattomat ihmiset joutuvat kärsimään sen takia, että ei ole yleisesti hyväksyttävää olla sellainen kuin oikeasti on? Olen saanut seurata sivusta, miten paljon harmia siitä aiheutuu paitsi sairastuneelle, myös hänen lähipiirilleen. Niin ei pitäisi käydä. Kenellekään.

Kauneutta on joka koossa.
Kauneutta ei ole vain yhdenlaista.
Kauneutta on ulkoista ja sisäistä.
Kukaan muu ei määrää oletko kaunis vai et, paitsi sinä itse.

Angstipostaus

Joo minua ei todellakaan ole luotu elämään sähkölaitteiden keskelle. Koska hermoni menevät ihan liian nopeata niiden parissa, varsinkin jos joku toinen on neuvomassa. Alan sitten tiuskimaan toisille ihan syyttä koska eihän se niiden vika ole jos en vain vittu tajua ennenkun mulle on satakymmenen kertaa selitetty asia. Ja kun ne laukoo itelleen itsestäänselvyyksiä, ei ne mulle kuulosta sille.
   Päivän tavotteena oli siis vaan saaha selville, voinko liittää noi mun isot kaiuttimet mun koneeseen. Mulle tuli mielee yks juttu, joka ehkä periaatteessa toimis, mutta mullei oo tarvittavia välineitä. Jollei sitte vaa teipillä mennä. En tiiä onko se sitten ihan järkevä idea, mutta tota.. kokeilemallahan sen näkee. Että jos musta ei kuulu mitään niin oon aiheuttanu ydinreaktion noilla ja todennäkösesti kuollu ku ryntäsin pelastamaan mun koiraa.

Tosta kuolemisesta tuli mieleen että mä näin taas kerran ihan ihmeellistä unta. Kuolin siinä. Mitäköhän se merkkaa? Varmaan jotain "uuden vaiheen alkamista" ja blah. Toisaalta joo.. alkaa #lonely #angst #foreveralone kausi. Kun mietin tuossa viimeks eilen sitä, että kun nää mun kaverit muuttaa jälleen kerran poikkeen, että mitä minä sitten teen. Enää en varmaan kylillekään mene, edes sillon perinteisesti perjantaisin.. Voivoi, tuleepa olemaan yksinäistä. Pitää taivutella vanhemmat siihen että saisin oman asunnon niin jottain iloa sitten mullakin. Toisaalta, kuka nyt niitä kavereita tarvihteekaan..

Tainno onha mulla tosi ihania kavereita netin kautta ♥ Muttakun mä haluaisin fyysisestiki nähä.. Ja se ei
onnistu. Ja silleesä.. oon vähä epävarma siitä että haluanko, koska entä jos ne jättää mut kans sen takia millanen oon? En kestäis sitä.. en, vaikka ei ois ensimmäinen kerta. Kyllähän ne on nähny millanen oon mutta kun kuva ei oo ihan sama asia kun todellisuudessa tapaaminen. Ja kun minä vielä tiedän että niin kuitenkin  käy. Ennemin tai myöhemmin. Katsokaa nyt ympärilleni. Missä ovat ne jotka lupasivat etteivät jätä? Missä he ovat nyt? Aivan, he ovat poissa. "Forever friends", juu ihan varmasti.. Oon jäänyt ihan keposasti kakkoseks jo. Niin monelle. Aina.

En minä halua että ne jättää mua.
En kestä jos ne vaa lopettaa yhtedenpidon
En kestä sitä jos en saakkaan koskettaa heitä, että minun täytyy vain katsoa ulkopuolisena ja hymyillä heille.
En halua sitä että hekin jättävät minut.


Ja jotta kaikki ei vaan olis liian helppoo, lisätään tähän yhtälöön vielä tää sisko jonka elämä on vahvasti suistumassa raiteiltaan. Jos ja vain jos saisin sen päähän taottua järkeä, mutta ei se kuuntele. Tai ainakaa mutsia se ei ollenkaa.. On mulla yks viimenen keino millä saan rajotettua vähän sen toimintaa luultavasti, tai kaksii, mutta ne on sitte ihan äärimmäisiä keinoja joita en käytä ihan noin vaan. Mutta sitten taas, jos meen tekemään niin, murtuu se luottamus jota oon rakentanu hitaasti ja varmasti nyt kesälomalla. Ja sitä en halua, koska se on ainoa keino jonka avulla pysyn edes vähän kartalla asiosta, että missä se menee ja mitä tekee jne..

Mitä minä teen? :)

Oulun tyyppi

Eli, mua pyydettiin tekemään erikseen tästä mun postauksissa seikkailleessa Oulun tyypistä oma kirjotuksensa (een osaa ollenkaan arvata kuka pyysi, en) joten tässä se tulee. En tosin tiedä mitä tällä nyt varsinaisesti haettiin, muttaa kirjotan siis mitä ite haluan.

Mä tapasin tän tyypin jossai randomissa/omeglessa joskus 7-8kk sitten(?) ja en tosiaa sillo aatellu että jatkan yhteydenpitoa siihen. Menin sitte tosiaa lipsauttelemaan sille kaikenlaista heti alkuu itestä. Mikä on kyllä "aiheuttanu" varmaan sen että sen seurassa mun on todella helppo olla ja tuntu et oisin tuntenu sen oikeesti jo vuosia. Juttelu sujuu ihan itestää ja vaikka oiski hetken tai piemmän ajan hiljasta, se ei oo nii kiusallista et "joo sori mun bussi tuli pitää mennä moi!" Se on harvinaista mun seurassa että saa juttua aikaan, ainakaa sillee että
vieläpä mie itekkii oon kertojana enkä vaa ainoastaa kuuntelijana, mutta tän kanssa se onnistuu.

No, ei me aluks tosiaa oltu mittää, ja seki oli mulle vaa random skype-/kik kontakti, jolle juttelin. Samaa aikaa mulla oli tää toine jätkä kierroksissa, se joka jätti mut sit sen takia myöhemmi kun olin ruma sen mielestä. (y) Oulun tyypille sit aina menin ja kaikkee valitin, ja se aina vaa urhoollisesti kuunteli ja jakso olla tukena. Myös sillon ku mulla ja sillä yhellä kusipäähomolla alko menemään alamäkeen (lähinnä minun osaltani), se oli ainoa oikeastaa jolle pystyin juttelemaa kunnolla. Ees mun irl-kavereille en voinu kertoo kaikkea.

Ja nyt, se on mulle oikeestaan erittäin tärkeä ihminen. ♥ Juttelen sen kanssa enemmän ku pitäskään. Faija tulee riemastumaan kun näkee puhelinlaskuni, mutta hupsistakeikkaa. Siinä on muuten kanssa yks juttu jonka haluan ottaa esille! Sen kanssa  uskallan peräti puhua puhelimessakin. Kuulostaa varmaan aika typerälle, sillä helppohan nyt puhelimessa on puhua, eh? Ei se vaan niin ole mulle, ja tää onkin oikeestaan ensimmäinen nettituttu jonka kanssa oon puhunu puhelimessa. Vieläpä sillei et se ei oo nii awkward ja haluaa soitella uudestaan.

Ja sitten :) Voisin listata siltä näitä parhaimpia piirteitä mistä mä tykkään!

♥ Huumorintaju. Ehdoton ykkönen. Että se ei oo sellanen vakavanaamanen ja sen kans pystyy heittämää sellasta kunnon läppää, esimerkiks just homostelusta ja se lähtee siihe kybällä mukaa eikä oo sillee "haha joo mut kaisä tiät etten oo homo?" +voidaan kiusoitella toisia ilman että kumpikaa loukkaantuu ihan verisesti siitä.
♥ Se, että se soittelee yllätyksellisesti, välittää jos oon vaikka vihanen tai surullinen eikä vaa juokse swagin perässä. Ja sitä oikeasti KIINNOSTAA myös minun jutut eikä kuuntele mua vaan sen takia että se on kohteliasta.
♥ Tää kohta ei sitten ole mikää läppä! Se, että tää jätkä ei oo mikää päällekäyvä ja et se on.. öäh.. siveellinen? En tiiä sitä oikeeta sanaa, mut se on nii ihana. En ihan osaa selittää, mutta siis että se ei oo heti ensimmäisenä lähettämässä kyrvästää kuvia tai koko ajan ruinaa että pistäsin tissikuvia. Sen takia mä niitä voinki laittaa sille... :'D Ja voin olla sillei kaksmielinenkii sen kanssa jne.
♥ Se että se on epätäydellinen. Se että seki tekee virheitä. Mutta vielä enemmän se, että se myös osaa ottaa ne lungisti, eikä oo murehtimassa siitä että "voi vittu nyt mä en oo enää cool ku kaadoin vesilasin". Ja tähän liittäsin myös sen että se ei esitä. Se ei veä roolia, vaan on ihan vaa oma ittesä, ja en voi sanoin kuvata miten mä aina pakahdun täällä onnesta kun se kertoo kaikkia juttuja mitä se on tehny. Vaikka sitten siilien jahtaamine keskellä yötä.. xD
♥ Sen nauru, sen tapa suhtautua asioihin, sen puhetyyli.. ihan kaikki.

Voin sanoa että tässä on ihminen jonka tutustumista en kadu sekuntiakaan.

Heinäkuu haihtuu tuuleen

So yeaaah I'm pissed off. Once again. :)

Eli joo, mua vituttaa jostain kumman syystä ihan kunnolla taas. En tiiä miks, mutta varmaan hajottasin kohta jotain jos vaan voisin. Samoin, olen ihan jäässä + väsymys. Mikäs tuossa kun valvoo jonnekkii aamuyheksää melkei. Hyvää seuraa kyllä oli, en siitä valita! Juteltiin taas yhen ihanan ihmisen kanssa vaikka kuinka kauan puhelimessa.. ja silti piti liian aikasin lopettaa. Kyllä, sama kyseessä ku edelliselläkin kerralla. Mutta mä jotenki tavallaan tiiän, että ei tästäkää varmaa tuu mitään.. Taisiis, kaikki tyssää siihen ku jos me tavataa ni se näkee että oon oikeesti ruma ja sitku siitä tapaamisesta tulee ni awkwarddi kuitenki, ni se menee ja sanoo että haluaa pysyä kaverina mut sit se vaa jättää mut ja oon ihan tyhjän päällä ja en jaksa.

Asdfghjkl.

Muttajoo, oon aika vittuuntu tällä hetkellä. Varmasti keksisin vaikka mitä ilkeetä sanottavaa ihmisille, ja täällä netissä varsinki kun oon niin pitää ihan tosiaan hallita hermojaan etten rupee vittuilemaa noille tuntemattomille paskiaisille. "Lol luuleksä tosiaa et toi on nätin näköstä, mitä vittua, lol" "Ootsä oikeesti noin vitu idiootti vai mikä sussa on ongelmana? Haha, hirtä ittes, kukaa sua jää kaipaa" jne. Vaikka ei se mua haittais silleesä, mut eihän nii saa tehä. Eihän? Ja si tulis kauhee morkkis myöhemmin.

Plus. Mä haluan viillellä. Mun on pakko päästä, mun tarvitsee. Nämä jäljet alkaa olemaa liian vanhoja, ei, ei, ei. Eilenki meinasin mutten sitten missää välissä oikein kerinny.. ku samaan aikaan kun juttelin, mulla oli täällä siskon kaveri kans juttelemassa. Mutta tänään, yöllä. Tai jopa kohta. Olen pahoillani, mutta minun on vain pakko. Ja ansaitsen sen, oon vaan niin ruma ja inhottava ja kaksnaamanen ja kaikkea. Ehkä mun pitäs vaan hypätä sinne hirteen niinku eilen ehdotettiin. Pääsisin ainaki pois täältä..

My 30 days self-harming challenge

Mutta yhtenä päivänä. Ja suomeksi. Eli 30 kysymystä joihin vastaan, liittyen aiheeseen jonka voi lukea otsikosta.

1. Kuinka kauan olet satuttanut itseäsi? Miksi aloitit?
Noin 1,5 vuotta.  Aiemmin  harvakseltaan, mutta "säännöllisesti" tuon ajan. Äskettäin oli nyt melkein kahden kuukauden tauko mutta tässä ollaan.. Miksi aloitin, varmaankin sen takia että olotilani alkoi olemaan niin paha henkisesti ja sain sillä jotenkin helpotusta.

2. Mikä osa kehostasi on eniten vahingoittunut sen takia?
Sanoisin, että eniten olen tehnyt vasempaan käsivarteeni, mutta näkyvimmät jäljet ovat oikeassa jalassani.

3. Mikä on motivaatiosi lopettamiseen/parantumiseen?
Oikeastaan, minulla ei ole motivaatiota siihen.. Vielä.

4. Pidätkö itseäsi "addiktoituneena"? Miksi tai miksi et?
Kyllä. Monista lopetusyrityksistäni huolimatta tässä ollaan. Viimeksi pari päivää sitten.. repsahdin.

5. Mistä osasta itsesi vahingoittamisessa pidät vähiten?
Siitä, miten sen jälkeen on vaikea nukkua. Et löydä kunnon asentoa, koska jokainen niistä sattuu. Ja siitä myös, että käveleminen on kivuliasta seuraavana päivänä, ja haavat saattavat aueta uudelleen jos osuu johonkin.

6. Mistä osasta nautit?
Hullulta kuin kuulostaakin, siitä että niitä haavoja on monta. Että saan lisätä aina illan jälkeen laskuihini sata uutta. Siitä. (Tällä hetkellä about 1800)

7. Listaa 10 aktiviteettia jotka saavat sinut rauhoittumaan ja välttämään tätä
1. Huomion kiinnittäminen muualle juttelemalla jollekulle
2. Twitter
... ei ole muita.

8. Mikä on kannustavin asia minkä kukaan on ikinä sanonut sinulle itsesi vahingoittamisesta?
Ei taida olla.. en ainakaan muista.

9. Mitä mieltä olet arvistasi?
Piilottelen niitä, en halua näyttää niitä kenellekään.

10. Oudoin paikka (koulu, puisto tms.) missä olet satuttanut itseäsi?
Teen sitä vain kotona. Koulussa sellaista huomaamatonta.

11. Missä pidät "välineitäsi?" (Huoneessasi, laatikossa, oletko viskannut menemään?)
Korurasiassa. Paikka vaihtelee paljonkin. Joko pöytäni laatikossa, vaatteiden takana, tai asustehyllyni takaosassa.

12. Mikä on suurin tajuamisesi itsensä satuttamisesta jonka olet saanut?
En tiedä, meneekö vähän aiheen ohi, mutta se, miten varsiterää käytetään tähän tarkoitukseen "oikein"

13. Onko olemassa ketään jonka ajattelet olevan inspiraatiosi parantumiseen?
Kyllä.

14. Vierailetko millään itsensä vahingoittamiseen liittyvillä sivuilla? Jos niin, millä?
Twitterissä erilaisissa profiileissa

15. Minkä neuvon antaisitte jollekin siitä?
Älkää koskaan aloittako. Tai jos teettekin, älkää jalkoihin jollette tosiaan halua kärsiä seuraavia päiviäkin. Haavat aukeutuvat helposti uudelleen ja kävely on helvetinmoista tuskaa.

16. Tiedätkö ketään toista joka vahingoittaa itseään?
Kyllä, tosin hän on saattanut jo lopettaa.

17. Kirjoita kirje tulevaisuuden (parantuneelle) itsellesi.
Olkoon se sitten jonku toisen postauksen aihe. Tai voin myöhemmin lisätä sen tänne kuvana, en nyt kirjoita sitä tähän.

18. Listaa viisi asiaa jotka ovat parantumisen arvoisia
1. Voi kulkea taas vapaasti niissä vaatteissa missä haluaa
2. Ei tarvitse enää piilotella käsiään
3. Voin lopettaa läheisilleni valehtelun
4 Ei tarvitse kokea sitä kuumottavaa hetkeä kun joku kävelee teriesi läheisyyteen vaikka hakemaan paitaa lainaan.
5. Tekisin sen mun ihanan kaverini vuoksi, jos me tavattais ihan face to face

19. Mikä on kaikista terävin/parhaiten säilynyt muistosi viiltelystä tms?
Se yksi yö kun viilsin astetta syvemmälle kuin normaalisti. Kun näin, miten siitä haavasta näkyi se valkoinen kerros, ja se vuoti tosi paljon. Miten mun lattialla oli kauheet lammikot verta ja kävelin vahingossa siitä ja sotkin mattoni.

20. Oletko kokeillut lopettaa joskus menneisyydessäsi? Mitä aiot tehdä eri tavalla seuraavan kerran?
Olen kokeillut useita kertoja. Butterfly projectia, viivojen piirtoa, ihmisille juttelua, mutta ei ne vain auta. Ensi kerran aion sen verran tehdä eri tavalla, että lupaan jollekin lopettaa niin että pidän tätä ihmistä käsistä ja katson suoraan silmiin. Silloin on vaikeampi rikkoa lupaustaan kuin vain kylmällä tekstarilla annettua lupausta.

21. Missä tunnet itsesi eniten rauhalliseksi?
En missään oikeastaan.. Ainoastaan erään henkilön seurassa, mutta välillä sekään ei auta.
22. Mikä on sinun suosikki inspiroiva lausahdus?
"Down the road, not across the street" (Suomeksi: Alas tietä pitkin, ei kadun poikki)

23. Mitkä ovat sinun pääasialliset laukaisijasi tässä asiassa? Miksi?
Ahdistuneisuus, pienetkin negatiiviset sanat. Koska ne jäävät painamaan niin helposti mieltä ja aiheuttavat sen että minun on vain pakko päästä tekemään sitä..

24. Tiedätkö mitään tilastoja viiltelyistä yms?
En oikein.. olikohan että noin joka kuudes tekee sitä?

25. Mikä asia tekee sinut kaikista iloisemmaksi?
Se joka asuu Oulussa ♥

26. Kerro joka ikisestä prosessista joka sinulla on ollut.
Ainoastaan sellanen "self-harm-päiväkirja" johon pistin ylös miten paljon olen tehnyt ja mihin, ja haukuin siellä kaikkea ja kirjotin sinne vaan että miten miun täytyy tehdä enemmän ja syvempiä viiltoja, että en mä ees ansaitte apua, en oo tarpeeks ongelmainen siihen. + epävirallisena keskeneräisenä saada tuo 2000 rikki

27. Mitä pienempiä tavoitteita sinulla on?
Ei ole.

28. Seuraatko mitään self-harm-blogeja?
Kyllä, tavallaan. Twitterissä moniakin accounteja, ja yhtä blogia täällä.

30. Postaa suosikkikuva itsestäsi ja kirjoita positiivinen viesti jota voit muistella.
Kuvan skippaan koska haluan pysyä anona, olen pahoillani. Positiivinen viesti.. Noh: Kaikki järjestyy vielä, pimeinkin tunneli päättyy joskus.

I'm happy and I know it

... Or at least I should be.

Awawaw, mä oon tosi onnelinen tällä hetkellä. Tai ainaki olin tän päivän. Mä juttelin mun maailman ihanimman kaverin kanssa eilen melkei 9 tuntia, ja seki oli liian vähän. Juteltii jostai.. ilta kasista(?) eka pari tuntia ku jäin yksin kylille ku kaveri häippäs, ja oltas varmaa sillonki piempää mut menin kotiin ja tääl nyt ei kaikki oo iha hyvin. Taas vaihteeks. Menipä sitte niin että mä en jaksanu ennää yhtään mitään ja menin vaa itkemää meiän varastoon.

Tähän välii varmaa ois hyvä kertoo vähän että mitä taas kotona tapahtunu? En ookkaa kirjottanu siitä vaikka muistelin toisin.

No, jäin kiinni polttamisesta mun mutsille, kiitos rakkaan siskoni rakoperseen kun ei osannu viinojaan piilotella kunnolla.. Ei siin mitää, se ei suuttunu tai mtn. Sano et kuha ei polteta kylillä ja jtn. Mut faija. Se on ollu yks saatanan kusipää kohta kaks viikkoo mulle. Se ei oo puhunu. Ei mitään. Ei yhtään sanaa. Ja ennen se joka päivä jotai puhu. Eikä se esimerkiks enää ilmota jos se lähtee pelaamaa tai jos sauna on vapaa tai mitään.. Ei ees viittiny sanoo kiitos ku onnittelin sitä sen syntymäpäivänä. Ei ees kattonu mua päin.
   Mä en tiiä, että mitä se tolla koettaa. Saaha varmaan tuntemaa sellasta syyllisyyttä että menisin häntä koipien välis sen etee anomaan anteeksiantoa, ja vannosin etten koske mihinkää. Mut emmä mee tekemään niin.. Mut jos se koettaa saaha mut tosi alakuloseks ni siinä se on onnistunu.. Ja tää viiltely on tullu takas. Ihan kokonaan. Ennoo vaan sanonu siitä, edes sille joka mua auttaa. (Jos sä eksyt tänne nyt.. ni älä suutu. Mä en vaa halua huolestuttaa sua) Alle 100 haavaa ois siihen 2000, ja veikkaan että se määrä menee tänä yönä rikki...

Mut kuitenkii, olin vielä puhelimessa sillonku mutsi sano että mun muutto ei onnistu. (Oon siis vaihtamas kouluu ja muuttamassa) Isä on ihan totaalisesti sitä vastaan, koska "ei siitä koulusta tulis mitään sitten". Otin sen ihan tyynesti, enkä menny huutamaan enkä mitään. Menin siitä omaan  huoneeseeni, ja juttelin viel Oulun tyypin kanssa puhelimessa, ja rupesin sille sitte avautumaa isästä.. ja sitte tapahtu jotain niinkin noloa että mä rupesin itkemään siinä puhelimessa. Ja mun oli pakko lopettaa. Itkee vollotin siinä vähän aikaa ja keräsin vähä itteeni kasaan, ja ilmotin mun kaverille mitä faija oli sanonu. Ja sillon, ensimmäistä kertaa, mä itkin mun kaverin kuullen. Koetin olla mahollisimman kepee ja kettuuntunu, että en näyttäs että miten paljon muhun sattuu mun isän käytös, mutta ei se onnistunu sit..

Kävin sitte suihkussa ja rauhottelin itteeni, ja sanoin että meen nukkumaan. (= meen puhelimelle makaamaan sänkyy pimeesee huoneeseen). Juttelin viel kaverin kanssa vähä kaikesta siinä, ja samalla Oulun tyypille. Wapissa. Nyyhkin siinä vielä hiljaa, ja meinasin mennä jo nukkumaa siinä vaiheessa, mutta sitte se teki jotai ihanaa. Soitti. ♥ Jotain niinkin yksinkertasta, mutta jotenkin niin suurta mulle. Ja sit me puhuttiin jonneki puol 7 asti aamulla. Ja sanonko että parasta aikaa koko kesästä oli se. Varsinki ku meiä puhelut ei oo sellasii awkwardei vaikka välil tuliski sellasia hiljasia hetkiä. Ja se mitä tapahtu just ennen nukkumaanmenoa oli... parasta. Mun sydän repeyty irti mun rintakehästä ja lähti lentoon, mä vannon sen.

Mutta, koska minä olen minä, en mä saata uskoa että se on totta. Että mikään mitä se sano on totta. Koska se olis ihan liian hyvää mulle.. tottakai mä haluan ja rukoilen että se ei valehdellu mulle tai mitään, mut se tuntuu vaan niin uskomattomalle. Ja sitteku tähän yhtälöön lisää mun herkkyyden negatiivisiin kommentteihin, mä oon koko päivän vaan hätäilly asiasta että kohta se kyllästyy muhun ja kohta se sanoo et ei se oikeesti tarkottanu mitä sano. Taisin ite asiassa ihan varmistaakki asian.. Pitää vaa luottaa siihen että tää jätkä, joka on muuten maailman ihanin, mä tykkään siitä ihan valtavasti, ei lähe yhtää minnekää mun luota.

Pieniä paljastuksia

Pure perfection.. miksen mäkin vois näyttää samalle?

Mulla jäi joskus aikasemmin kesken sellanen juttu, että paljastan asioita itestäni. Sillon kerroin sen Vanhempi mies -romanssi jutun. Nyt aion kertoa ainakin muutaman jutun lisää, ei välttämättä sellasia hekeäsalpaavia "omg ooksä ihan friikki, like wtf?!?" juttuja vaan ihan mitä ite haluun kertoa.

1. Minulla on pakkomielle kulmakarvoihin. Esimerkiksi piirustuksissakin panostan todella paljon kulmakarvojen piirtämiseen jotta ne olisivat mahdollisimman perfecto, ja mikäli jollakin ihmisellä on sellaiset hienot, en voi lakata ajattelemasta niitä hetkeen. Ja koulun muistiinpanotkin on täynnä silmiä ja - yllätys yllätys - kulmakarvoja. Siskollenikin taioin kerran jopa omasta mielestäni mahtavat kulmat joskus, mutta ikävä kyllä itselleni en niitä sitten osaa tehdä.. koska niistä tulee erilaiset, mutta silti molemmat niin ihania etten osaa päättää kumman korjaan, tai sitten en vain saa niistä samannäköisiä.


2. Tsiigailen/stalkin enemmän tyttöjä kuin poikia. Tosin tää taitaa olla aika normaalia? Mutta vaikka näen kuinka hyvännäköisen jätkän, ei se aiheuta samoja viboja kun tytöt. Enkä nyt tarkota et käsi housussa niiden kuville runkkailisin vaan siis. Ihastelen miten nättejä ne on, miten söpöt silmät ja awh kun ihanat hiukset niillä on tms. Mutta vaikka näyttäs tolle tossa alapuolella (eiks toi oo ihan semi-hyvännäkönen?) nii ei vaan iske. Ainoo poikkeus nää emopojat, uh, niitä ei voi vastustaa

Tää näyttää Zayn Malikille..

♥♥♥

Se toinen minä

Mua on alkanu vähän mietityttämään taas eri asiat. (Mun ei kyllä pitäs miettiä, koska niistä kehittyy niin helposti pakkomielteitä ja unettomia öitä..)

Olin tossa päivällä mun kesätöissä, tylsää siellä oli kuten yleensäkin. Ajauduin sit surffailemaan jonnekin randomeille sivustoille netissä. Aluks oli tarkotus vaan mennä ettimää jotain uskonnosta ja Jumalasta, mutta kaikkien kommelluksien kautta sit löysin itteni lukemasta erilaisista mielenterveyeen liittyvistä jutuista, kunnes silmiini osui jotain joka salpasi hengityksen. Epävakaa persoonallisuushäiriö.

   Mitä pidemmälle luin sitä artikkelia, sitä enemmän asiat naksahteli paikoilleen. Jopa tämä yksi tila, josta kärsin (ja joskus edelleenkin) jonka luulin olevan vähän yliluonnollista ja pelottavaa. En ole kertonut siitä, joskus äitilleni penskana mainihin mutta ei se uskonut kun lapsihan minä vielä olin ja en tiennyt mistään mitään. 

"Mielialan vaihtelevuus on epävakaan persoonallisuuden keskeinen piirre. Mieliala vaihtelee tiheästi, päivittäin joko itsestään tai tilanteiden mukaan. Tämä ilmenee tiheinä muutoksina alakuloiseen tai masentuneeseen, ärtyneeseen, ahdistuneeseen, epätoivoiseen tai vihaiseen mielialaan."

"Ihan liian totta.. Yhden tunnin aikana jo. Tai muutaman päivänkin. Tätä aihetta oon sivunnu parissa aiemmassaki postauksessani, kuten tässä. Miten et miten oon yöt ihan kauheen masentunut mutta päivällä oon taas ilonen. Ja se lukee tossa kuvauksessakin.. "yhtenä päivänä maailmanparantaja, toisena sitten taas se parannettava"

"Ihminen voi tulla vihaiseksi ja menettää itsehillintänsä erityisesti menettäessään huolenpidon tai kokiessaan välinpitämättömyyttä tai laiminlyöntiä. -- "
Okei no mä tuun vihaseks ihan kauheen herkästi ja oon koko ajan hieromassa kyllä tappelua tiettyjen ihmisten kanssa. Ihan. Koko. Ajan. Tää itekki sano joskus että miks me vaan riidellää kaikestä tyhmästä.. Nimenomaan siitä aina suutun kun se ei sano jotain mitä oisin halunnu kuulla.

" -- keskimääräistä herkempiä havaitsemaan muiden ihmisten tunteita heidän ilmeistään. Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivän ihmissuhteet voivat muodostua epävakaisiksi ja intensiivisiksi, ts. niihin voi liittyä hyvin voimakkaita tunteita ja suhtautumistavan vaihteluita. Ihminen voi kokea toisen ihmisen eri hetkinä eri tavalla, esimerkiksi toisina hetkinä kaikkena, mitä hän on aina halunnut ja toisina hetkinä todella inhottavana."

Tämäkin. Ei vittu, mulla on viha-rakkaus suhde kaikkiin. Mun kavereihin, sen näkeeki tosta jos on lukenu mun blogia alusta asti. Ja "yhtenä hetkenä kadun että en hakenu samaan paikkaan ja toisena taas oon sillei fuck it, uus elämä!" näin omin snoin sanottuna siitä kun mun kaverit meni eri paikkaa kouluun kun mä. Samoin sisko.. vrt sitä miten suhtaudun siskoon tässä ja sit vaikka näis kesäkuun postauksissa. Plus tää yks heppu Oulusta.. siihen mulla on erityisen voimakkaasti näitä tunteiden vaihteluita. Oon ehkä silleki sattanu sanoo siitä, et miten yhenä hetkenä haluun vaan et se on mun vieressä mut toisena et mä en edes tuntiskaa sitä.

Identiteetin epävakaus: " Käsitys itsestä tai elämän suunnasta voi vaihdella. Nämä vaihtelut ilmenevät äkillisinä muutoksina suhteessa työpaikkoihin, uraan liittyviin päämääriin, seksuaaliseen suuntautumiseen, henkilökohtaisiin arvoihin, ystäviin ja ydinkokemukseen itsestä"

Hohoho. Ainakin tää mun huoraamisjuttu on ihan natsaava tähän kohtaan.. Ja se että mä en osaa itteeni kuvitella siihen et mulla ois ees mikää työpaikka saati perhettä. Joskus haluan olla yksin, joskus haluan yhden, joskus haluan kaikki.

Tyhjyyden tunne: " Tyhjyyden tunne voi johtaa kyvyttömyyteen tehdä mitään silloinkin, kun jonkin asian tekeminen olisi toivottavaa tai tarpeellista, esimerkiksi sänkyyn jäämiseen opiskelemaan lähtemisen sijaan."

Tuosta nyt kielii mm. aika suuri poissaolomäärä ja lintsauksesta kertovat postaukseni.

"Epävakaaseen persoonallisuushäiriöön liittyy taipumusta vahingoittaa itseään ilman vakavaa kuolemanaietta, mutta myös itsemurhan riski on häiriössä merkittävä. Itsensä vahingoittamisella, kuten viiltelemisellä, henkilö pyrkii useimmiten lievittämään ahdistuneisuuttaan."

Tästä ei liene kahta sanaa.. Ainakin kun kattoo mun jalkoja ja käsiä joka on alle vuorokauden vanhoja jälkiä taas täynnä.

MUTTA. KAIKISTA ENITEN TÄMÄ KOHTA:

"Henkilö voi tilapäisesti kokea ikään kuin hän ei enää olisi oma itsensä. Hän voi esimerkiksi kokea katselevansa itseään itsensä ulkopuolelta tai kokea toimivansa kuin elokuvassa tai unessa. Myös ympäristö voi tuntua oudolta ja epätodelliselta, esimerkiksi muut ihmiset voivat näyttää vierailta tai kuin roboteilta. Muistin tai ajantajun tilapäinen kadottaminen on niin ikään mahdollista, ts. henkilö voi havahtua huomaamaan, ettei hän tiedä, mitä on ollut tekemässä tai missä on ollut. "

Tämä.. multa tulee kohta kyyneleet. Mulla on näitä olotiloja. Ja mulla oli tapana sanoa aina mutsille tai kuka ikinä siinä olikaan kun yhtäkkiä ns heräsin ja tuijotin vähän aikaa vaan eteenpäi tyhjänä,  että "tuntuu kun oisin just heränny". OMG TE ETTE VARMAAN USKOKAAN MUTTA TÄÄ ON JOTENKIN NIIN HELVETIN OUTOO KOSKA MINÄ 110% VARMASTI TIIÄN MILTÄ TUO TUNTUU.

Mitä jos.. eikaitää voi olla totta..

Lisäks kattokaa näitä otteita mun blogista:

"Sekoilen myös sisäisissä tuntemuksissa. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla onnellinen, ja sitä olenkin, mutta heti hetkellisen onnen tunteen jälkeen iskee valtava alakuloisuus ja iloiset sanat, kehumiset satuttavat. Samoin reagoin herkästi jopa vitsillä heitettyihin juttuihin. Siis ihan todella vitsillä, ei kettuiluna. Vakuuttelut eivät aina auta, mutta siksi en sanokaan asiasta useimmiten. Mutta kyllä sen sitten ajan myötä unohtaa"

"Menettämisen pelko vainoaa myös koko ajan. Olen tavannut maailman upeimman ihmisen, mutta pelkään koko ajan hänen menettämistään. Kuten aina käy, kyllä he hetken pysyvät, sen verran että kiinnyn, ja sitten lähtevät. Ei, en halua tälläkin kertaa jäädä yksin. Minun täytyy vain uskoa häneen ja luottaa siihen että niin ei käy. Mutta aina, kun ajattelen että ei, ei hän katoa, en saa sitä sanottua uskottavasti itselleni. En voi väistää ajatuksia siitä, että kaikki katoaa tuuleen niinkuin aiemminkin. Toinen puoli minusta sanoo, että minun ei kannata mennä uskomaan, että tästä tulisikin jotain. Toinen haluaisi kerran vielä yrittää."

Liian hyvin kohtaa miut. 

Jos jotakuta kiinnostaa se et mistä noit luin ni tässois se linkki: Terveyskirjasto

Takapakkia

Hei vain.

Mulla on nyt ollu viimesimmän viikon vähän oudot fiilikset. Pinnalta hyvät, mutta tuolla jossain alitajunnassa on ollut joku pieni asia jonka olen vain jättänyt huomiotta. Ajattelin että kyllä se katoaa, enää en lähde takaisinpäin ottamaan askeleita tässä mun "paranemisprosessissa" kun näin pitkälle olen päässyt. (Vaihtanut tyyliäni ilosemmaksi, lähtenyt enemmän mielelläni mukaan kavereiden kanssa ja lopettanut angstaamisen..) 

Mutta eihän mikään mene suunnitelmien mukaan?

Eilen tuli otettua takapakkia reilusti ja pilattua tämä melkein "kahden kuukauden puhtaus" ja pitkästä aikaa itkinkin. OLEN VAAN YKS VITUN VAMMANEN PASKA JOKA PITÄS ELIMINOIDA MAANPÄÄLTÄ JA JONKA PITÄS PALAA HELVETISSÄ JA JOTA KAIKKI VIHAA JA OON RUMA JA KAUHEA JA HUORA JA VALEHTELEVA JA FEIKKI.

Antakaa mun olla.

Mä en jaksa

Päästäkää mut menemään ja unohtakaa.

Odottakaa vain kun täytän 18... 

Ukkosta odotellessa

Noniin, jauhetaas sitten tästä tupakoinnista. Uusi (tosin ei vielä) riippuvuus edellisen tilalle - lopetin viiltelyn mutta alotin polttamaan. Oon ollu kohta melkei kaks kuukautta ilman viiltelyä, jee, mutta nyt olen ajatellut että jos vähän uudestaan.. siitä on alkanut kehittyä pakkomielle taas. Eilen yöllä oli lähellä etten, mutta sisko tuli pyytään röökille ni en kerenny sit alottaa. Mutta tuleehan noita öitä toisensa jälkeen. Ja mikä parasta, minulla ei ole saldoa eikä nettiä jotta voisin vänistä jollekin että on taas paha olla ja aion vähän.. cutcutcut.

Muttajoo. Pari viikkoa sitten poltin tuon ekan nolon röökini, vittujeejee. Satunnaisesti olen sen jälkeen, tosin tämän viikon ns "aktiivisesti". Sain hankittua itelleni hakurinkin, eli ei tartte enää vanhempien varastoja rokottaa. Siinä on se kiinnijäämisenkin riski jos ne jostain syystä saa päähänsä laskemaan tupakoitaan ja huomaavat että aina puuttuu yksi.. tosin pikkusiskon piikkiin saattas ne kyllä mennä, mutta mitä tuota riskejä ottamaan. Vaikka nyt joutuu kylläkin maksamaan. PLUS KÄÄRIMÄÄN ITE. Ja se on perseestä. En tiiä onko noi mun ite käärimät jotenki outoja.. tarkotan sitä, että ne sammuu. Tai osa on sammunu kesken polttamisen ja joutunu sytyttämää uudelleen. Kylne ihan hyvälle näyttää mutta toi on vaa outoa.

   Ja sit se kun ei pääse tervaamaa keuhkoja ku kerran, pari päivään. Työaikana ei voi, ja sit onkin vanhemmat pihassa. Eli joko aamulla tai ilta-/yömyöhään. Shit.

Olen muuten vajumassa takaisin emomusiikin fangirling moodiin.. Luulin jo kerran että jätin sen taakseni, mutta tässä sitä ollaan. Pierce The Veiliä tässä taustalla taitaa soida. Ja latasin ämpärin täyteen jo sieltä kerran poistettua musiikkia. Punk Goes Poppia ja BMTH:ta ja muuta kivaa sontaa. Julisteita en ainakaa vielä oo laittanu takas seinille, tuskin laitankaan.

Ei kai tässä muuta..

Milloin ikävä on todellista?

Eilinen oli ihana päivä! Olimme yli 10 ihmisen porukalla juomassa (paitsi minä olin ihan vaan sober siellä) ja iltaa istumassa, ja oikeasti, ihan mahtavaa oli. Aluksi ei huvittanut mennä yhtään, sillä takana vähäiset yöunet ja työpäivä hiostavan kuumassa ilmassa ja väsytti. Menin sitten, vaikka vähän hidastelinkin. Meitä oli parhaimmillaan siellä jotakin 15 ihmistä jaja ihmiset ajeli skootterilla siellä ja jotkut nuoleskeli ja soiteltiin ihmisille (enemmän ja vähemmän tahallaan..) ja lol äksdee nyt torvisoittokunnat soittamaan, poltin seurassaki ekaa kertaa <3 Tuli sitte eilen poltettua enemmän ku normaalisti koko viikon aikana yhteesä.

Sit jossai vaiheessa osa porukasta häippäs ja jäätiin sitte minä ja kolme muuta sinne paikkaan A, ja meno alko olla aika laimeeta jo. Soitin, laiska paska ku oon, että tulis mutsi hakemaan, ja samalla kyyvillä lähti pari muutakin sitten, että ne ois tiputettu kylälle ja mä oisin menny himaan nukkumaan. Matkalla kuitenki muutin mieleni ja jäin itekkii sitte kylälle vielä. Mentii yhelle kiskalle istumaa, ja pikkuhiljaa alko siihen taas poruukkaa kasaantua. Siinä sitte juteltiin, ja jotkut koetti mennä riitaakin haastamaa muutamien amiksien kanssa, siinä onnistumatta.

Soitin vahingossa sitten yhelle kaverillekin 12 minuutin puhelun.. Kiitos nokian paska jossa ei toimi lukitusnäppäin. Mitähän kaikkee liene kuullu? Ja vielä kaks kertaa saman päivän aikana. Vittujeejee

Noo, sitte alko siinäkii loppuje lopuks meno veltostumaa, kaikkia väsytti ja alkoholin vaikutus laskemaa, ja mietittiin siinä vielä että mennäänkö mökille yöks vai mennäänkö kaikki vaa omii koteihimme nukkumaan. Päädyttiin sumplimisien kautta että jos kuitenkii mökille. Alun perin meitä piti vaan mennä minä ja neljä muuta, mutta jostain kumman syystä sinne jäikiin sitte pari ylimäärästä jätkääki nukkumaan. Mikäs tossa, kyllähän tonne mahtu. Ja nousi siellä se sitten jo aiemmin haluttu nyrkkitappelukin, ja voin vaikka vannoa että huuto kuulu kauas. Kyllä ne lopulta sitte kaikki sovussa oli, kai. Aamulla sitten hipsin töihin ja muut selviyty omia aikojaan pois. Ottasin koska tahansa uusiks eilisen.

Mutta pääaiheenahan mulla oli se, että millonka ikävä on todellista. Ja voiko ikävää tuntea ihmistä kohtaan jota ei edes tunne, tai tapahtumia, joita ei ole kokenut? Nimittäin, mulla oli tässä aiemmin, muutama viikko sitten(kö?) tämmmönen fiilis. Että oli yhtä nettikaveria kauhean ikävä, vaikka en sitä tosiaan koskaan ole tavannutkaan. Taidettiin puheessa sivutakin tätä aihetta, mutta se jäi sikseen. Toinen tämmönen elämys tuli sitten tänään, kun "ikävöin" palavasti sitä, että pääsen juhlimaan sellaistenkin ihmisten kanssa, joita en koskaan ole tavannut, joista tiedän vain nimen ja jonkun sotkuisen puhelimella otetun kuvan. Joiden kanssa siis en ole jutellutkaan.

Onko kyseessä tällöin kaipuu näitä ihmisiä kohtaan? Vai sekoitammeko sen vain yksinäisyyden tunteeseen ja haluun kuulua johonkin juuri sillä hetkellä? Sillä enhän voi ikävöidä meren aaltojen kosketusta sääriäni vasten koska en ole kokennut niitä muistellakseni niitä. Vai tarvitseeko jotakin edes muistaa ikävöidäkseen? Minä en tiedä, mutta on se aika ihmeellinen asia. Koko kaipuun tunne. Mitä se edes on, miltä se tuntuu? Painolta rintakehällä, alakuloisuudelta ja valtavalta kosketuksen puuttelta. 

Epämukavaa se ainakin on.