Yön ajatteluja

Mun teki kauheesti mieli kirjottaa tänään, vaikka eilenki kirjotin jo. Konetta en viitsi enää avata joten puhelimella mennään. Kankeehan tällä on kirjottaa, myönnän, mutta meneehä se näinkin.

Mulla on pikkasen alakulone olo. Mun tekee mieli, jälleen kerran, juomaan. Iha kunnolla. Oon nyt parina päivänä vaa vähä lonkeroita juonu mut siitä vitut mitää tule. Tarttis kunnon juomista niiku viime kerralla. Olisinpa mä jo kaheksantoista. Eihä toho pitkä aika oo mutta silti iha liian pitkä.

Mä haluaisin myös muuttaa omillee. Tai lähtee jonneki nyt. Jonneki tonne pihalle/ulos vaa harhailemaa ja löytämää maagisia paikkoja luonnon keskeltä. Haudata jalat hiekkaan järven rannalla ja tuntee viileän tuulen iholla, miten se saa kaipaamaan hupparia jonka unohdin kotiin. Kiikkua vanhassa keinussa jossai metässä ja päästä joka keinautuksella lähemmäa taivasta, irti tästä maallisesta maailmasta ja sen stressistä. Tai huumeita. Haluaisin kokeilla niitäkin, miltä ne tuntuu. Haluan myös itelle rakkaan jonka kanssa nukahtaa sänkyyn ja joka ei jätä kun eniten tarvitsee. Kaipaan kosketusta ja kauniita sanoja.

Saahan sitä haluta mutta eihän sitä ansaitse. En oo tehny mitään sen eteen että saisin prinssin, puoli valtakuntaa ja onnellisen lopun. Ei ne prinsessat saduissaan oo miettimässä ittensä myymistä eikä sitä miten hyvä olis kun ottas kourallisen lääkkeitä ja olis yhtäkkiä mukava olla.

Mulla on yks semmone hutera suunnitelma että miten mä päätän mun elämän.
Makaan lattialla, ja on pimeetä. Yö, tai ilta. Mulla palaa jokunen kynttilä ehkä pöydällä, ja taustalla kuuluu musiikkia. Jotain rauhottavaa, joka on mun mukana matkani varrella helvettiin. Tuijotan kattoa, ja tunnen miten kuolema liikkuu hitaasti suonissa, joka ikisessä kehon osassa, kunnes se valuu auki vedetyistä ranteista ulos lattialle lammikoksi. Valmistaudun ite siihen, että seuraavan kerran kun suljen silmät, ne ei koskaan avaudu enää näkemään mitään. Siihen, että kohta mun rintakehä ei enää kohoile hengityksen tahtiin vaan viimeinenkin henkäys on mennyt. Viimeinen, äänetön avunhuuto huuliltani huudettu, jota kukaan ei kuullut.

Mutta enhän minä sitä ole toteuttamassa? Tai, ei vaa kerrota tästä kellekään vaan, jooko?

Mua muute ahistaa iha vitusti jo se ku koulu alkaa 9 päivän päästä. Yks ainoo kokonaine viikko kouluje alkuun.. IHAN LIIAN VÄHÄ. Mulla ei töitte ansiosta ollu kunno vapaata oikei koko kesänä, ja seki nyt valunu iha hukkaan. Mua ahistaa, itkettää ja vituttaa. Miks mun on pakko mennä kouluun jos mä en nää yhtään vitun syytä mennä sinne? En aio tähdätä korkealle koulutuksessa. En taho valkolakkiakaa erityisesti. En saa ees ammatillista koulutusta mihinkää ja ku toi on loppu ni däämn oonki tyhjän päällä! Oon koettanu koko ajan vaa tyrkätä ajatukset koulusta pois, mutta kohta on pakko alkaa taas miettimää sitä.. Mä veikkaan et koulun alku ei tee oikei hyvää mun suhteelle itsetuhoisuuteen tai sille että oon just alkanu "parantumaa" henkisesti (=en enää angstaa nii paljon ja osaan jopa nauttii elämästäni). Voisinpa sanoo että saatan aiiika helposti palata mun vanhoihin tapoihin.

Plus (anteeks ku nyt tulee vitusti tekstiä!!) mulla tuli joku ihme mielihalu äsken. Halusin erityisen kovasti maistaa mun verta. Joskushan oon tehny nii että oon noista omista haavoista sit nuoleskellu vähä siitä. Joo sori kuulostaa iha idiootille! En tietenkää voinu, mut ehkä huomenna? Eihän yks pieni viilto haittaa, eihän se oo lupauksen pettämistä?