Se alkaa taas. Huomenna. Kymmenen kuukauden kidutuspätkä jolla ei ole muuta tekemistä elämässäni kuin olla tyhjän täytteenä. Seuraava vuosi tulee olemaan edellistä kauheampi, yksinäisyyden ympäröimä.

Olen yksin. Muut ovat keskenään, iloitsevat, nauravat. Minä saan vain seisoa mykkänä katsomassa, mutta käännän katseeni pois etten sokeudu. Onni on liian kirkas, jollei siihen kuulu osaksi itsekin. Onni on pirullinen, kantajalleen se tuottaa hyvää mutta sivustakatsojille pahaa.

En osaa nauttia, ja hengitykseni katkonainen kaikuu pääni sisällä, makaan huoneessani.  Ahdistus iskee, mitä jos en jaksakaan? Kuka minut nostaa maasta, kun kaadun? Huomaako kukaan silmistäni sitä mitä en uskalla sanoa ääneen, sen mikä polttaa sisälläni?

Ei.

Haluan itkeä, mutta kyyneleideni varasto on tyhjä. Sisälläni musta aukko, joka kasvaa. Luulin että aurinko ja kesä ja kaverit hävittivät sen. Mutta kuten sanottiin, ihminen ei muutu kesässä. Se vain naamioituu. Olin toinen, se aukko oli vain piilossa. Se odotti syksyä, pelko ja suru antoi sille vapauden tulla takaisin. Se on tullut jäädäkseen, se ei aio poistua. Ikuinen taistelu, jota ei voi voittaa.

Maailma muuttuu mustaksi, harmaksi, värittömäksi. Missä kaikki värit ovat? Kuka jaksaa kävellä tuntemattomassa pitkään tulematta hulluksi? En. Haluan kellon jolla tehdään aikaa taaksepäin, nyt on vasta ensimmäinen lomapäivä, jännitän kesätöitä. Saan ihastua ja tuntea olevani hyväksytty, saan nauraa sydämeni pohjasta ja hankkia muistettavaa.

Nyt ei ole loppukesä.Huomenna herään ja huomaan että näin painajaista, naurahdan ja lähden kulkemaan avojaloin kylälle siskon kanssa. Minulla on Hänet vielä. Minulla on kaikki hyvin. On jotain minkä vuoksi elämä on elämää, eikä vain jonoon asetettuja tunteja
.
Olen tyhmä. En saa sinua, en ikinä. En pääse asiasta yli, enkä haluakaan. Toivon pahaa sinulle, en saisi tehdä niin. Olen huono ihminen, enkä kenenkään arvoinen. Missä on luvattu onni, tulevaisuus ja yhteinen elämä? Joku vei sen minulta pois, kohtalo tai Jumala. Miksi ne haluavat pahaa?