I'm happy and I know it

... Or at least I should be.

Awawaw, mä oon tosi onnelinen tällä hetkellä. Tai ainaki olin tän päivän. Mä juttelin mun maailman ihanimman kaverin kanssa eilen melkei 9 tuntia, ja seki oli liian vähän. Juteltii jostai.. ilta kasista(?) eka pari tuntia ku jäin yksin kylille ku kaveri häippäs, ja oltas varmaa sillonki piempää mut menin kotiin ja tääl nyt ei kaikki oo iha hyvin. Taas vaihteeks. Menipä sitte niin että mä en jaksanu ennää yhtään mitään ja menin vaa itkemää meiän varastoon.

Tähän välii varmaa ois hyvä kertoo vähän että mitä taas kotona tapahtunu? En ookkaa kirjottanu siitä vaikka muistelin toisin.

No, jäin kiinni polttamisesta mun mutsille, kiitos rakkaan siskoni rakoperseen kun ei osannu viinojaan piilotella kunnolla.. Ei siin mitää, se ei suuttunu tai mtn. Sano et kuha ei polteta kylillä ja jtn. Mut faija. Se on ollu yks saatanan kusipää kohta kaks viikkoo mulle. Se ei oo puhunu. Ei mitään. Ei yhtään sanaa. Ja ennen se joka päivä jotai puhu. Eikä se esimerkiks enää ilmota jos se lähtee pelaamaa tai jos sauna on vapaa tai mitään.. Ei ees viittiny sanoo kiitos ku onnittelin sitä sen syntymäpäivänä. Ei ees kattonu mua päin.
   Mä en tiiä, että mitä se tolla koettaa. Saaha varmaan tuntemaa sellasta syyllisyyttä että menisin häntä koipien välis sen etee anomaan anteeksiantoa, ja vannosin etten koske mihinkää. Mut emmä mee tekemään niin.. Mut jos se koettaa saaha mut tosi alakuloseks ni siinä se on onnistunu.. Ja tää viiltely on tullu takas. Ihan kokonaan. Ennoo vaan sanonu siitä, edes sille joka mua auttaa. (Jos sä eksyt tänne nyt.. ni älä suutu. Mä en vaa halua huolestuttaa sua) Alle 100 haavaa ois siihen 2000, ja veikkaan että se määrä menee tänä yönä rikki...

Mut kuitenkii, olin vielä puhelimessa sillonku mutsi sano että mun muutto ei onnistu. (Oon siis vaihtamas kouluu ja muuttamassa) Isä on ihan totaalisesti sitä vastaan, koska "ei siitä koulusta tulis mitään sitten". Otin sen ihan tyynesti, enkä menny huutamaan enkä mitään. Menin siitä omaan  huoneeseeni, ja juttelin viel Oulun tyypin kanssa puhelimessa, ja rupesin sille sitte avautumaa isästä.. ja sitte tapahtu jotain niinkin noloa että mä rupesin itkemään siinä puhelimessa. Ja mun oli pakko lopettaa. Itkee vollotin siinä vähän aikaa ja keräsin vähä itteeni kasaan, ja ilmotin mun kaverille mitä faija oli sanonu. Ja sillon, ensimmäistä kertaa, mä itkin mun kaverin kuullen. Koetin olla mahollisimman kepee ja kettuuntunu, että en näyttäs että miten paljon muhun sattuu mun isän käytös, mutta ei se onnistunu sit..

Kävin sitte suihkussa ja rauhottelin itteeni, ja sanoin että meen nukkumaan. (= meen puhelimelle makaamaan sänkyy pimeesee huoneeseen). Juttelin viel kaverin kanssa vähä kaikesta siinä, ja samalla Oulun tyypille. Wapissa. Nyyhkin siinä vielä hiljaa, ja meinasin mennä jo nukkumaa siinä vaiheessa, mutta sitte se teki jotai ihanaa. Soitti. ♥ Jotain niinkin yksinkertasta, mutta jotenkin niin suurta mulle. Ja sit me puhuttiin jonneki puol 7 asti aamulla. Ja sanonko että parasta aikaa koko kesästä oli se. Varsinki ku meiä puhelut ei oo sellasii awkwardei vaikka välil tuliski sellasia hiljasia hetkiä. Ja se mitä tapahtu just ennen nukkumaanmenoa oli... parasta. Mun sydän repeyty irti mun rintakehästä ja lähti lentoon, mä vannon sen.

Mutta, koska minä olen minä, en mä saata uskoa että se on totta. Että mikään mitä se sano on totta. Koska se olis ihan liian hyvää mulle.. tottakai mä haluan ja rukoilen että se ei valehdellu mulle tai mitään, mut se tuntuu vaan niin uskomattomalle. Ja sitteku tähän yhtälöön lisää mun herkkyyden negatiivisiin kommentteihin, mä oon koko päivän vaan hätäilly asiasta että kohta se kyllästyy muhun ja kohta se sanoo et ei se oikeesti tarkottanu mitä sano. Taisin ite asiassa ihan varmistaakki asian.. Pitää vaa luottaa siihen että tää jätkä, joka on muuten maailman ihanin, mä tykkään siitä ihan valtavasti, ei lähe yhtää minnekää mun luota.