Hyvää yötä

Kello on yli neljä aamulla. Täällä istun hereillä ja kuuntelen Disturbedia ja chattailen tuolla kaikkialla. Ei tietookaa nukkumisesta ku tuli nukuttua jonnekii iltapäivään taas vaihteeks, kolme jälkee taisin heräillä. Mut nyt on joululoma ni who gives a single fuck? Vaikka tääki on kohta ohi jo.. ei kiinnostas vittuukaa mennä taas kouluun. Yksinkertaisesti vihaan sitä paikkaa koko sydämestäni, en tiedä miksi mutta näin on. Kesken en jätä kuitenkaa koska pakko jotai koulutusta ees hommaa ja toiseks, mun vanhemmat on maksanu sen etee jo aika paljo ni ois itsekästä mennä vaa ja sanoo et "kiitti ku ootte laittanu pari tonnii jo toho mut meikä lopettaa moro". Ja kuitenkii numerot on iha jees vaikka nyt oonki paljo poissa. Mut nyt e iha oikeest juttele enää koulusta, tulee muuten angstifiilis.

Angstifiiliksest tuli mielee.. nii ironista ku se onkii, mä eilen sen postauksen jälkeen sain ihan kamalan olotilan. En muista millon oon viimeks tuntenu samoin. Istuin vaa tupakalla tossa liiterissä, ja yhtäkkiä iski semmone.. tyhjä ja surulline olo. Ja niin eilen kehuin että oon ollu pari kuukautta clean. Oli lähellä etten ois jo repsahtanu. Onneksi en, Enkä haluakaan. Noin kolme kuukautta.. eikä ainoatakaan viiltoa. Mutta taas alkaa pikkuhiljaa tulemaa nyt, tällä hetkellä, urge to self harm. Ehkä miun ei pitäis valvoa näin myöhään tai jotain?

Mun pää lyö tyhjää. Ole onnellinen saatana, minun pitää olla onnellinen. Iloinen. Niinhän mie eilen sanoin? Kaikki ok. KAIKKI ON OK. Kaikki ei ole ok. Ketä koetan kusettaa? Mikä mun elämässä muka on okei? Välimatka on paskapää. Vihaan sitä. Se pitää kaikki ihanat ihmiset kaukana minusta. Tuo paskiaiset vierelle ja muistuttaa että olen edelleen se sama surkea luuseri sieltä peruskoulun takapulpetista jolla näyteltiin keskaria ja haukuttiin ja mietin vain iltaisin miten tappaa itseni ja milloin. Olen edelleen se sama rumannäköinen huora kaikkine epäkohtineen, ei tätä pärstää muuta kilokaan pakkelia tai parhaimmatkaan filtterit. Olen edelleen epäsosiaalinen ja nolo, saatan ehkä esittää muuta mutta vain esitän. En ole muuta.

Missä olen menossa elämässäni? Ohitinko jo käännekohdan parmpaan, mennäänkö tässä nyt ylä- vai alamäkeä? Onko tämä vain pieni nousu ennen lopullista kuilua? Inhoan epätietoisuutta ja omaa epävakauttani, miksen vain voisi parantua ja unohtaa kaikki nämä ajatukset ja päättää, että nyt menee
hyvin. Miksi minun pitää edelleen varjella pelkoa siitä että kohta sattuu jotain, kohta joku satuttaa ja pohja jota rakennan päästäkseni kasaan, katoaa?

Miksi minun on niin vaikea luottaa ihmisiin, etenkin itseeni..?