I'm happy

Perjantai. Lauantai. Sunnuntai. Kolme parasta päivää varmaan koko elämässäni. Pitkästä aikaa sain tuntea olevani jollekin jotain, että joku välittäisi oikeasti. Accepted me the way I am. Tänään kävin saattamassa hänet takaisin asemalle, josta hän lähti kotiinsa. Ikävä jo nyt. Kaiken toivon mukaan näemme mahdollisimman pian uudelleen.

I miss him next to me right now so badly

Mitäs muuta olen tehnyt? Pääsin joululomille, vähän arveluttavin arvosanoin. Päättötodistuksen k.a melkeinpä 9,0, ja nyt huimat 7,7. Olisiko pitänyt olla enemmän koulussa? Sanoisin että ei, sellaista henkistä kuolemaa siellä välillä, tai joka päivä oikeastaan, että sitä nyt ei olisi kestänyt pää. Eipä tuota kyllä kestänytkään, ja sen takia tässä kädet on rumilla, haalistuvilla, jäljillä. Sain muuten peruttua sen aiemmin sovitun, toisen psykologiajan. En halua mennä sinne, en. Osa oli sen kannalla, että pitäisi mennä, mutta jos se tietää sitä, että vanhemmille pitäisi kertoa.. Not gonna happen.

Olen myös hurahtanut kuuntelemaan pianomusiikkia lähiaikoina. Joel Sandbergia ainakin on tullut kulutettua ahkerasti, ja muita pelkkää instrumentaalisia musiikkia. Haluaisin erittäin kovasti taas pitkästä aikaa soittaa pianolla, mutta se on lainassa siskon kaverilla, joten ei tule mitään. Pitää vain tyytyä kuuntelemaan tätä
musiikkia keskellä yötä kun "koetan nukkua".

Mutta niin. Suurinpiirtein kaikki asiat ovat hyvin, kai.













I should be happy, because everything's alright. I'd just like to know what is this pain inside my heart and why am I crying...

...

Hei, ja anteeksi tauoitteluni. Kävi pieniä asioita ja en sen takia ole kerennyt kirjoittelemaan, vaikka asiaa olisi. Erehdyin antamaan tämän osoitteen yhdelle ihmiselle, joka tuntee minut, ja en tiedä uskallanko enää kirjoittaa kaikkia mieleeni tulevia asioita. (Anteeksi!) Siitä johtuen osa kirjoituksistani myös hävisi/muokattiin.

Mitäs tässä, lunta sataa pihalla taas ja olen ihan sekaisin kaikesta. Skippasin koululääkärin ajan, pärjännen ihan hyvin ilman hänenkin neuvojaan. Psykologi edessä joulukuun alkupuolella. Toisaalta en tarvitsisi mennä sinne, koska en ole enää niin.. masentunut.. kuin aiemmin käynnillä. Itsetuhoisuus on pienentynyt taas

vaihteeksi, 10 days clean. Mutta ajatukset eivät toisaalta ole kadonneet minnekään.. Jos olen esimerkiksi kävelemässä ja rekka ajaa vastaan, mietin hyppäämistä alle, saatan jopa siirtää kävelyäni keskemmälle tietä, kokeillakseni. Miten lähelle liekkejä voi mennä syttymättä itse tuleen. Olen myös selaillut, syystä tai toisesta, erilaisia sivuja joissa kerrotaan itsemurhasta, tapoja, mielipiteitä yms. Todennäköisyys sen toteuttamiseen on kuitenkin pienentynyt.

Sekoilen myös sisäisissä tuntemuksissa. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla onnellinen, ja sitä olenkin, mutta heti hetkellisen onnen tunteen jälkeen iskee valtava alakuloisuus ja iloiset sanat, kehumiset satuttavat. Samoin reagoin herkästi jopa vitsillä heitettyihin juttuihin. Siis ihan todella vitsillä, ei kettuiluna. Vakuuttelut eivät aina auta, mutta siksi en sanokaan asiasta useimmiten. Mutta kyllä sen sitten ajan myötä unohtaa.

Menettämisen pelko vainoaa myös koko ajan. Olen tavannut maailman upeimman ihmisen, mutta pelkään koko ajan hänen menettämistään. Kuten aina käy, kyllä he hetken pysyvät, sen verran että kiinnyn, ja sitten lähtevät. Ei, en halua tälläkin kertaa jäädä yksin. Minun täytyy vain uskoa häneen ja luottaa siihen että niin ei käy. Mutta aina, kun ajattelen että ei, ei hän katoa, en saa sitä sanottua uskottavasti itselleni. En voi väistää ajatuksia siitä, että kaikki katoaa tuuleen niinkuin aiemminkin. Toinen puoli minusta sanoo, että minun ei kannata mennä uskomaan, että tästä tulisikin jotain. Toinen haluaisi kerran vielä yrittää.

... jotta hajoaisin jälleen ...

Perjantaianalyysi

Kävin tuolla terkalla puhumassa perjantaina, ja nyt sekä kaduttaa että ei kaduta että puhuin suurimmaksi osaksi totta. Laittoivat lähetteen mielenterveysneuvolaan ja koululääkärille, vaikka pyysin etteivät. Aluksi piti vain mennä puhumaan uniongelmista ja väsymyksestä, mutta he teettivät mielialakyselyn.Alustava tulos oli 7 pistettä, lievä masennus. En kyllä vastannut kaikkeen todenmukaisesti, koska vaihtoehtojen a ja b väli oli niin suuri, esimerkiksi melkein näin:

Valitse mielialasi
a) Olen iloinen
b) Olen itsemurhan partaalla

Entä jos olen siltä ja väliltä? Valitsin kuitenkin aina sen positiivisemman vaihtoehdon, koska en halunnut kuunnella miten tarvitsisin kriittistä apua jne. Olen alustavasti suunnitellut, jo pidemmän aikaa (2-3 kk), että lähtisin täältä marraskuussa, loppupuolella. Joku kaunis aamu, ihan kirjaimellisesti kaunis aamu, lähtisin aikaisin kotoa, jättäisin aiemmin kirjoittamani itsemurhakirjeen, päiväkirjani, ja tämän blogin osoitteen. Sitten menisin jonnekin kauniille paikalle tekemään kaikesta lopun. To meet my end, niinsanotusti.

Siellä terkan juttusilla tapahtui jotain, mitä en koskaan ajattelut tapahtuvan. Puhuimme perheestä, millaiset välit meillä on toisiimme, asuvatko vanhempani yhdessä ja olemmeko läheisiä jne. Jostain syystä minua alkoi itkettämään, ja vaikka yleensä pystyn pidättelemään itkua, tällä kertaa en kyennyt.Kyyneleet vain valuivat ja koko loppu keskustelu oli vaikea. Jopa keskustelun jälkeisellä tunnilla oli vaikea pitää itsensä kasassa. Onneksi se oli päivän viimeineinen tunti.

Kielsin terveydenhoitajaa kertomaan asiasta vanhemmille, mutta vähän epäilyttää, pitääkö hän vaitiolovelvollisuutensa. Huonoja kokemuksia on, sillä kaverini oli käynyt (tosin nuorempana) kuraattorin ja psykiatrin juttusilla, vannotti ettei saa kertoa vanhemmille, mutta he olivat silti soittaneet kotiin. Nyt mietin, uskallanko kertoa yhtään mitään siellä. Toisaalta haluaisin, haluaisin pois tämän epävarmuuden ja ahdistuneisuuden, mutta olenko valmis siihen? Valmis että vanhemmat saavat nähdä todellisen minäni, sen jota olen piilotellut ja tarkoin varjellut että kukaan ei näe.

En tiedä.

Ei sulla oo oikeutta voida pahoin

Anteeksi erittäin paljon pitkä taukoni! Kaikennäköistä on käynyt, ja en ole muistanut tänne kirjoitella. Tiivistän alkuun kuulumiseni viime kuulta, jonka jälkeen hyökkään otsikon antamaan aiheeseen johon olen joutunut törmäämään tässä lähiaikoina..

~ Koeviikko, kaikki aineet läpi. Kaikenlaisia numeroita tuli, 6,5 - 9 väliltä.
~ Olen lintsannut huomattavan paljon syysloman jälkeen. (Koulussa ehkä 2 pvä viikossa)
~ Em. asian takia terkalle puhumaan, ja siitä mahdollisesti psykologille.


Jooh ja tämä kaveri, josta olen aiemmin hyvin paljon kirjoitellut, on vain jatkanut tätä itsetuhoisuuttaan. Kaikki pyörii hänen ympärillään, niin teen minäkin. Seison hänen tukenaan, kuuntelen kun hänellä on taas jotain paskaa heitettävänä niskaan, en sano hänestä yhen yhtä pahaa sanaa kasvotusten tai edes selän takana. Ainoastaan näin anonyyminä netissä, mutta en kuitenkaan hänen oikealla nimellään. Minua hän taas haukkuu mielin määrin, miten hän olisi niin iloinen ilman minua ja näin. Mutta jos olen poissa, hän suuttuu ja huutaa ja hakkaa. Mitenkään päin ei siis ole hyvä.
   Niin, olen hänen tukensa ja olkapäänsä johon itkeä kun ei saa meikata, samoin toisille. Mutta auta armias kun minä erehdyn sanomaan että väsyttää.

"Vittu sulla on kaikki hyvin ja sullei oo mitään oikeutta valittaa ja kato nyt mulla on näitä viiltelyjälkiäkin todisteena että mulla on paha olla. Piä vaan toi vitun angstaukses kurissa nyt, et sä mitää apua tarvii ku oot okei."

Minua kiusataan.
Minulla ei ole yhtään todellista kaveria.
Itsetuntoni on nollassa.
Perheeni alkaa hajoamaan palasiksi.
Viiltelen, mutten kerro vain siitä kellekään.
Ahdistun jo pelkän koulun ajattelemisesta, enkä saa unta, ja olen aina väsynyt.

"Joo totta, anteeks. Pitää muistaa. :)" 

Oh look all that fake

Ärsyttävää miten paljon maailmassa on esittäviä ihmisiä! Tämä bloggaus sai ajatuksen edellisestä kirjoituksestani, tuosta miten kaverilla menee 'muka' vaikeasti.
Niin. Tämä kyseinen kaveri on kaunis, hoikka, lahjakas, poikien suosiossa, sosiaalinen. Hänellä on hyvät välit vanhempiinsa ja häntä ei ole koskaan koulukiusattu. Häneltä ei ole traagisesti kuollut lähiomaisia / ystäviä. Silti hän jaksaa valittaa, miten ei jaksa. Mikä on pielessä, kysyin. "Kun mun vanhemmat ei anna tehdä sitä ja tätä ja pakottavat tekemään niin ja näin."

Mitä vittua suoraan sanoen?

Näiltä tarinoilta putoaa aina pohja pois, kun hän kertoilee asioita. Esimerkiksi hän valitti kuinka ei saa olla kylällä pitkään. Noh, hän oli tasan yhtä pitkään kuin muutkin, ja itse halusi mennä kotiin etuajassa. (Onneksi itsellä ei ole kotiintuloaikoja). Toisen kerran hän vinisi miten hänen on pakko mennä juttelemaan yhdelle tytölle koska se on yksin. Tasan tarkaan hän menee aina omasta tahdostaan, koska olemme kysyneet häneltä että kuka pakottaa, niin hän vastasi jotain epämääräistä että 'ei kukaan'.

Ja yksi asia on, mitä en oikeastaan juurikaan sulata. Se, että hän viiltelee ja esittelee jälkiään, kertoo miten teki, pitää lyhythihaisia jne. Ja saattaa aina kysellä että "tiedättekös mistä on x verran päiviä mennyt?" Ja vastaus on tämän niin ihanan harrastuksen aloittamisesta. Se saa minut melkein oksentamaan inhosta. Ja kun ne eivät ole "kuin" 3-5 naarmua. Koeta siinä samalla vakuuttaa hänen täydellisyyttään hymyillen kun piilottelet oikeasti verisiä käsiäsi hupparin alla.

Tuosta saattoi saada ikävästi kuvan että olen kateellinen hänelle, varsinkin tuosta jälkimmäisestä osasta, mutta en ole. Tai no, olen noiden ylhäällä mainittujen asioiden (kaunis, sosiaalinen, poikien suosiossa jne.) takia, mutten jälimmäisen. Se vain vituttaa, että hän saa meidät oikeasti kärsivät näyttämään huomionhakuisilta muiden silmissä.

Kuulumisia #1

Mitäs tässä. Ei hyvää eikä huonoakaan kuulu. Neutraalia, turta, miten vain haluaa sen ilmaista. Olen taas antanut ajatusten lentää ja voisinpa kertoa teille parit.

Jokainen on varmaan joskus joutunut tilanteeseen, jossa lapsesta asti olettamanne ajatus ryätätään kerralla vääräksi. Se tunne oli sanoinkuvaamaton. Pari sellaista tilannetta on tullut ihan vähän ajan sisällä. Toinen niistä oli vähemmän harmillinen, vaikkei kumpikaan ollut maailmaa (ainakaan kovin paljon) radaltaan pois heiluttava. Ensimmäinen oli kaverini piirustustaidot.

Emme kyseisen henkilön kanssa olleet vuosina 2009-2012 juuri ollenkaan tekemisissä, välimme viilenivät ja

meistä tuli toisillemme vieraita. Olin asiasta erittäin helpottunut, koska, anteeksi nyt vain jos luet tämän, en pitänyt hänestä. Hakkaaminen ja se kiusallinen pakonomainen ystävyys oli kovin mieltä alentavaa. Tästä purkautuu mieleeni jotain niin ikävää etten halua muistaa sitä, saati jakaa ajatusta.
    Mutta, palatakseni asiaan. Hän oli mielestäni itseäni huonompi piirtäjä (juuh, olin itserakas silloin joskus). Kehuin aina hänen töitään paremmiksi ja olin niin tekopyhä, sillä mielessäni nauroin hänelle ja pidin itseäni häntä reilusti parempana. Nyt kun katsoo minun sen ajan töitäni.. Miten olen voinut vääristää mielessäni niin paljon _epä_taiteellisia luomuksiani että olen voinut pitää niitä hienoina? Yh.
  
Neljän vuoden tauon jälkeen olemme ikävä kyllä palaamassa takaisin kavereiksi. Minun puoleltani tämä on edelleen hyvin epämukavaa ja haluaisin mielummin olla yksin kuin hänen kanssaan, mutta pokkani ei riitä sanoa sitä toistaiseksi. Hänellä menee 'muka' vaikeasti. Hän sitten tässä pari päivää sitten näytti piirustuksiaan ja olin tukehtua. Hän oli aivan mahtava piirtämään, tuhat kertaa parempi kuin minä olen koskaan ollutkaan. Olin aidosti hämmentynyt ja tunsin itseni mielettömän surkeaksi, varsinkin kun olin juuri edellisenä päivänä suurella vaivalla tehnyt a5 kokoisen mustekynätyön joka osoittautui niin häpeällisen huonoksi että..

Siinä ensimmäinen kupla.

Toinen liittyy kaverieni ohella myös sisariini. Luulin aina että he olivat sitä tyyppiä, mitä itsekin olen tyttö-/poikaystävän valitsemisen suhteen. Eli ei pintaa vaan sitä syvemmälle. Sekin puhkesi, kun kuuntelin heidän jutteluaan. Miten poika ei saisi olla 'nörtti', 'juntti' tms. vaan tosi swägi ja mahdollisimman cool. Paskat luonteesta. Mitä vtua? Itselleni ulkonäkö on melkeinpä se ja sama, kunhan on erittäin huumorintajuinen ja typerällä huumorilla varustettu ja muutenkin puoleensavetävä persoona.

Näinpä. Olisin kenties halunnut elää siinä edellisessä suuressa saippuakuplassani, mutta se näköjään ei ole mahdollista. Kuinkahan monta uutta tämmöistä asiaa tulee vielä tulemaan vastaan?

Näkemisiin, ja anteeksi pidemmänpuoleinen kirjoittelutaukoni. ♥

Syksy ja valheet

Ihana otsikko mutta ei maha mitään.

Tuossa kotiin päin kävellessä tajusin että kyllä, syksy on tullu. Tuli semmone outo fiilis, että haluais palata takasin jonnekii yläasteen syksyyn, ku sillon rupes kirjottamaan paljon novelleja, neulomaan, polttamaan kynttilöitä ja lukemaan. Nyt ei oo aikaa, koska hemmetin koulu vie kaikki ajat ja voimat. Kyllä meinasin vielä kynttilöitä käydä keskiviikkona ostamassa ku sopivasti on hypäri keskellä päivää. Tuoksukynttilöitä. Niitten valossa sitten pimenevissä syysilloissa saan murehtia ja olla vain.
 
Viikonloppuna olin kauempana asuvien kaverien luona käymässä. Siinähän tuo meni, mukavaakin oli. Spiritismiä meinattiin mennä pelaamaan, mutta se sitte kaatu kaverien jänistämiseen. Piirsin laudankii valmiiks, se romottaa todennäkösesti jossain pöydän alla tai roskissa tällä hetkellä. Mutta sunnuntai-iltana, kun istuin lintissä, sain tekstiviestin jonka olisin mielummin jättänyt saamatta.

"Ton sun pelleilys on loputtava tai meille ei jää muuta vaihtoehtoo kun kertoo asiasta"

Tiivistettyn noin, en viitsi kirjoittaa kaikkea. Mutta suurinpiirtein he vain uhkasivat kertoa tästä.. viiltelemisestä.. vanhemmille. --> Laitokseen. Luulin että asia oli niitten mielestä ookoo, da fuck? Kun kesällä kerroin että jäin mudelle kiinni, ne oli sillee "Juu, aika kurja homma. Johtuukohan siitä vanhempien outo käytös?*" Mut ei ne sanonu et 'sun pitäs lopettaa' ja ku ne itekii on harrastanu sitä joskus!

Okeij, sanoin siihen että oma on asiani, mutta älkää kertoko. Ne sano siihen, että se ei oo nii kauan ko mie ite niille näytin. No vittu, se oli aikoja sitten Ne vaa "huus" että mä oon valehellu niille että oon lopettanu. Asiassa on kaks epäkohtaa.

a) Sanoin silloin sanantarkasti näin: "Asia on mun osalta ok, keskitytään nyt siihen ---" Eli, kuten vieläkkii, asia on miun kohalla ookoo, en koe tätä kauheena ongelmana.

b) Mä lopetin. Hetkeks, ehkä kuukaudeks? Mutta kuitenkin. Ne vaan ei nää sitä koska ne asuvat muualla.

Tämmöstä tällä kertaa.

Sorry for disappearing for 20 days!

Olen pahoillani poissaolostani, oli vain koulun ja oman elämäni kanssa taas pieniä ongelmia joista koetin päästä pois.

Lupasin taas kerran, etten enää viiltele. Ja onnistuinkin 10 päivän ajan, mutta sen jälkeen taas..

Elämäni on mennyt aika samalla tavalla päivästä toiseen; aamulla ylös, meikit naamaan ja hiustenlaitto, vaatteet yms. Linja-autoa odottamaan pari minuuttia ennenkuin sen pitäisi olla paikalla, matka aina samalla paikalla, kuulokkeet korvilla ja musiikit satasella. Päivät tunnilta toiselle juoksemista, tunneilla tosin vain piirtelyä, paitsi psykologiassa saatan jotain kuunnellakin. Koulusta kotiin, vaihdan kamat, vähän aikaa koneella, lenkillä jos ei sada, ja takaisin kotiin. Suihku, iltapala, nukkumaan.

Ei niin mitään kiinnostavaa.. Sama olisi nukkua päivästä toiseen, kunnes viikonloppu tulee, ja voin elää elämääni. Eli toisin sanoen olla tekemättä yhtään mitään.

Musikki on noussut suureksi vaikuttajaksi elämääni, se antaa hetkeksi voimaa jatkaa eteenpäin.
Tämän kappaleen sanoma iskee niin paljon kohdilleen tähän hetkeen, että pakko linkittää se teillekin. Kuunnelkaa tarkkaan sanoja, itkin kun kuuntelin tämän ajatuksella. ♥

Viikon kuulumisia + vinkki

Perjantaissa ollaan. Loppuviikon kaaoksesta huolimatta kaikki on lähtenyt rullaamaan lopulta ihan hyvin. (Väsyttää vain hitosti.) Ainoastaan kuviksen tunnit eivät oikein nappaa, kahdestakin syystä. Ensinnäkin, pidän paljon piirtämisestä, vaikken siinä oikeasti hyvä olekaan. On vain mukava piirtää omia haaveitaan ja kaikenlaista muutakin. MUTTA nämä tunnit ovat olleet hirveitä. Piirrellään silmät kiinni kissoja, jeij! Ei.. se ole sitä mitä kuvittelin. Vaikka nämä onkin varmaan vain johdantoa tuleviin töihin, mutta kun ei minulla ole kuin yhdessa jaksossa kuvista. Haluan oppia tekniikoita, niksejä yms kivaa paskaa josta olisi apua.

Toisekseen, olen niille se-tyttö-joka-eksyi-ekalla-kerralla-luokasta-ja-joka-istui-pylvään-taakse-ja-sai-luokan-revähtämää-nauruun. Lyhemmin siis se luokan naurunaihe.

Olen muuten onnistunut myöhästelemään jo kahdelta tunnilta ja saattanut itseni naurunalaiseksi jo muutaman kerran. Plus nähnyt syötävän suloisen näköisen pojan! Ah, voiko suomessa söpömpiä ollakaan? Ruskeat silmät, ruskea tukka, juuri täydelliset kasvot.. Ja ääni ja nauru on niin ihanat. Vaihto-oppilas tässä koulussa, ja puhuu ainoastaan englantia ja omaa äidinkieltään. Enkä ole jutellut hänelle kertaakaan. "Kaverini"* on kyllä jutustellut hänelle jo pariin otteeseen, ja niin on kaikki muutkin. Minä vain katselen sivusta. En ole lainkaan hänen tyyppiään, eikä kävisi lainkaan päinsä, että tälläinen edes ottaisi mitään kontaktia (katsekontaktia ei lasketaah..) häneen. 

Mitäs muuta? Ai niin, tosiaan. Se vinkki, minkä nyt vahingossa keksin tuossa pari päivää sitten.

Niin. Oli aamu, ja minulla oli erityisen kiire, kun nukuin liian pitkään. Kun olin meikkaamassa, en löytänyt kajaliani mistään. Ja ennemmin lintsaan ja jään kotiin kuin lähden ilman "sotamaalaustani" minnekään. Sotamaalaukseni on siis vain paksut mustat rinkulat silmien ympärillä, u know, niinku emoilla. Aavistus oli jo aika vahva, mistä se löytyisi, ja suuntasin sitten suuna päänä siskoni huoneeseen. Ja siellähän se oli. Samoin kun eyelinerini, ripsentaivuttimeni, ripsivärini ja vieläpä paljon muita minun tavaroitani. Vitutus oli extreme tasolla siinä vaiheessa, ja otin kaikki mahdolliset meikit sieltä mukaani ja piilotin. Vittu kärsikööt ilman MINUN meikkejäni..

No, tuo siis tapahtui juuri ennen lähtöä, meikkauksen jälkeen. Olin ihan hädissäni meikatessa, koska minulla ei ollut muuta mustaa kajalia ja aika oli aika niukalla. Jostain randomisti kokeilin levittää ohuella, pienipäisellä luomivärisiveltimellä, sellasella missä se pää on vähänku sieni, mustaa luomiväriä. Ja vittu että oli muuten hyvä temppu! Tulee paljon siistimpää jälkee kun tuolla rajauskynällä, ja pysyykin hyvin. Ja ei tartte pelätä että tökkii silmäänsä ja saa kyyneleet valumaan pilaten koko meikin. Luomivärinä on Lumenen joku kaksvärinen luomiväripaletti.

Nykyään käytän siis aika paljon enemmän tuota luomiväriä tuonne alaskin, vaikka sisärajaus menee vanhalla tutulla rajauskynällä.

Ja juyy, ei todellakaan ole minun silmäni noin nätti. Joku random kuva vain, koska halusin havainnollistaa miltä lopputulos näyttää.

* En sanoisi häntä kaverikseni, tuttava ehkä ennemmin..

Ja se yö oli pahin koskaan

Tosiaan. Eilisyö on pahin yö minkä muistan koskaan olleen.

Illalla tekstailin kaverien kanssa, olin vähän aiemmin voinut henkisesti taas huonosti. Kavereilta tuli niin iloisia viestejä, miten ihanaa niillä on siellä uudessa asunnossaan. Sitten se vaan iski tajuntaan; mä en oo enää niille ajankohtanen enää. Mä olen niille pala menneisyyttä, jota muistellaan sitten kaihoisasti kun istutaan vanhainkodissa. Ja miten yksin mä olen.

Sitten tuli semmone olo, että ei kestä. Enkä enää pystyny pidättelemään itkua, mun oli pakko päästää kyyneleet tulemaa. Mikä oli virhe. Oli ihan hemmetin vaikeeta itkee hiljaa, kun olis tehny mieli huutaa koko maailmalle keuhkojen täydeltä. Ja niitä kyyneleitä vain tuli ja tuli ja tuli.

Sen jälkeen olin turta. En tuntenu mitään. Muuta ku että "Luuseri jäit yksin. Vituttaako?" Ja otin sen terottimen terän.. Koskaan en oo niin paljon vuodattanu verta kun siinä yönä. Jotenkin vain.. sekosin. Katoin vaan miten sitä verta valu pitkin kättä, se oli nii helpottavaa. Vihdoin mä tunsin taas jotain. Muistan, kun mietin, miten nopeasti veri jähmettyy ja miten se tummuu oltuaan jonkun aikaa paikoillaan. Halusin palavasti soittaa jollekin, laittaa viestiä, että mitä teen. Että voisiko joku auttaa tähän yksinäisyyden tunteeseen.

Piti, harmi vain, pitää paksua mustaa hupparia koko ajan hihat alhaalla koko seuraava päivä (eli tämä päivä.) Ensimmäiset hyppytunnitkin elämässäni koettu, maailman pisimmät 105 minuuttia. Jei. Onneksi oli viiluska keli melkein koko päivän, iltapäivällä oli kyllä kuuma kävellä asemalta kaupan kautta kotiin. Kotona läksyt ja koneelle siitä vähäksi aikaa. Sitten nukkumaan. Aamulla herätys aikaiseen, linttiin istumaan, kouluun, takas linttiin, läksyt..

 Ja mun sydän kuoli just nyt.

Tomi laitto facessa.. että.. se tykkää toisesta..

En oo sanonu sille mitään sellasta I love you tyyppistä juttua, ihan kaverina oon vaan kehunu. Että ei se sitäkää oo säikähtäny tai näin.

Ihan.. vitun.. vaikee.. pistää sille hymynaamoja ja kannustaa sitä tekemään alote. Kun ite pidätän täällä taas itkua.

Ei helvetti. Miks mä en ois ikinä oppia? Älä luota ihmisiin, ei musta kuitenkaan kukaan pidä.

Iidootti

Jep.. Minä olin taas kerran idiootti. Muistatte varmaan Tomin, josta edellisessä postauksessani kerroin? (Jos ette, niin tuskinpa tekee tiukkaa rullata vähän alaspäin ja tsekata). Noh, luulin että olisin ollu sille jotenki erityinen kaveri, mut se oli taas miun harhaa. Miks, miks minä rakentelen niitä pilvilinnoja, joista rysähdän sitten alas ihan kunnolla?

Niin, hän jutteli kaikenlaista, että sil on yks ihminen, joka saa sen aina hyvälle päälle, jne.. Ja kun en vastannu, nii se laitto jotenkii että "se hyvä ihminen ei vain vastaile mulle nyt". Ja minä perkele luulin että se olin minä. Haha.. Se olikin ihan joku muu. Niin, toisaalta, miks se olisin ees ollu mä? Oon sille vaa vuodattanu kaikenlasita scheissee, enkä ees oo nähny sitä missään tai näin. Oon ihan mahtavan typerä.

Tänään oli btw eka päivä lukiota. Ja oli jotenki.. ihan outoo. Siinä missä yläasteella oli kauheet paineet puhuakaan, tuolla pystyin olemaan ihan vapaa. Eikä ees ahistanu enää aamulla lähtee. Varmaan siks, että otin sellasen asenteen, että "menee miten menee, paskat mitä muut ajattelee." Ja kun joku opettaja (no loll) tuli puhumaa, nii en ees menny ihan paniikkiin, toisin ku ennen. WUT? Ja yks ylivilkas ADHD pentu sattu kans samalle "luokalle". Vai mitähän ne enää täällä lukiossa on? No kuitennii, välillä teki miel huutaa sille että "piä pentu turpas kiinni jo välillä ku sieltä mitää sanomisen arvosta tuu!" Mut hillitsin itteni kuitenki.

Äh.. Mut tytöt oli melkein kaikki ärsyttäviä massateinejä. Vitutti suuresti olla samassa tiloissa niiden kanssa. Onneks niiden kanssa ei kuitenkaa tarvihe välttämättä olla ku sen kerran kuukauteen ryhmänohjaus tunnilla.

Tämmöstä tänään. Mut sitte pistänpä tämänhetkisiä lemppareita, mitkä soi paljonki miun mp:ssä. Näin loppukevennykses.

Falling In Reverse - Fashionably Late
Bring Me The Horizon - It Never Ends
Black Veil Brides - Done For You  (pikkasen nopeempitemponen ku oikee! Koska kopiraitti.)
Blood On The Dance Floor - Ima Monster
Sleeping With Sirens - If You Can't Hang

FUCK U

Ei vittu..

Joku on tänään überilosella päällä. WUT? Jep, sitä minäki ihmettelen. Huomioonottaen, että on ollu aika paska päivä. Koska:

a) On satanu koko päivän
b) Mude on huutanu ja pistäny vittumaiselle tuulelle ihan koko ajan
c) Suunnitelmat on peruuntunu illalta; enpä sitte pääse hyvästelemään frendejä jotka muuttaa

Mutta silti oon nii pilvissä että huh huh. Miksikö? Kiitos eilisillan. Pelasin yhen frendin kanssa, olkoon nimeltään vaikka Tomi, eilen yhtä maailman yksinkertasinta peliä. Silti.. Nauroin vaan ihan koko ajan täällä koneen toisella puolella ja olin ihan fiiliksillä mukana. Pyyti faceaki jossain välissä. Ollaan me juteltu aiemmin semmosel pelisivustolla, missä molemmilla sattuu olemaan tunnukset, et ei mikään ihan random sinänsä oo.

Juttelen tässä sille samaan aikaan fb:ssä. Tosin aika hiastemposta.. Vastausväli parhaimmillaan 10 minuuttia. Kaksi minsaa on ihan liikaa. Huoh, tekis miel huutaa että: "vastaa jo pärkelee!", mut en kehtaa laittaa sellasta viestiä sille. Sit se pitää minua jonaki yli-innokkaana pikku tenuna. Ja sitä mä viimeseks haluan.

Siis what?

En tiiä itekää mitä oikein selitin nyt. Mutta menen tästä saunaan, josko se sillä aikaa sitten taas vastais.

It's rainy day.. Alleyah

Täällä sataa mukavasti. Ei pääse uloskaan hillumaan. Ihan kuin minä nyt auringonpaisteella menisinkään pihalle, sillä se pistää päähän koskemaan ja polttaa ihon. How abt aurinkorasva ja hattu? Hmm.. Ei.

Aiheena olikin keksiä sadepäivälle tekemistä. Itse asiassa minulla oli mahtavat suunnitelmat, mutta en voinut totetuttaakaan niitä. Koska dädääm; mutsi jäi kotiin. Yön jo kerkesin haaveilla tästä päivästä, enkä meinannut saada untakaan. Ette arvaakaan miten paljon ketuttikaan aamulla, kun se pirteänä tuli sanomaan, että jää tänne minun kanssani. Hei haloo? Varmaan tämmönen kohtapuoliin (okei, ei vielä aikoihin) 17-vuotias tyttö osaa olla omassa kodissaan ihan yksinkin?!

Nyt pitää olla kotona, ja tehdä normaalisti normaalien ihmisten asioita. Ajattelin nyt sitten piirtää jotain, kehitellä näitä hyyyvin huonoja taitojani. Vähän aikaa sitten ostin ihan eri.. öh.. astelaatuisia(?) kyniä itselleni, koska innostuin piirtämään oikeita ihmisiä. Hiukset ja vaatteet ja silmät ovat kaikkein ihanimpia piirtää. Rakastan erittäin suuria ja kimalteisia silmiä, kuten Arina Tanemuran teoksissa on. Vaikka lempimangasarjani onkin Fushigi Yuugi. Itken siinä joka kerta, kun Nuriko kuolee ja kun lopussa Miaka ja Tamahome lähtevät. Tai se taitaakin olla jo Taka siinä vaiheessa. Ah, ja tietenkin, kun Tamahomen perheenjäsenet on raa'asti tapettu ja Yuiren kuolee. (T-T)

Tuohon alas vielä kuvia (en omistaaah) noista kahdesta mangasarjasta.

(Yllä: Mitsuki Koyama, Fullmoon wo sagashitesta. Drawn by; Arina Tanemura)

(Yllä: Nuriko, oikealta nimetään Ryuuen Chou, Fushigi Yuugista. Drawn by; Yuu Watase. Melkein itkettää kun ajattelenkin hänen kuolemaansa!)


[ Jälkikäteen lisätty kommentti: Anteeksi nyt te, jokta kerkesitte käydä katsomassa tämän pääivityksen, ja tuosta puuttui Mitsukin kuva. Minne lie hävinnyt? No, nyt se on lisätty. Josko tämä ei juoksisi karkuun ]

My new BFF

Olen löytänyt uuden hyvän ystävän... Saanko esitellä; teroitin!

Kyllä tiesin, että teroittimellakin voi viillellä, mutta en tiennyt että se on NIIN hyvä väline. Pienten mietintöjen (ja kolmen hajonneen teroittimen) jälkeen keksin keinon, jolla saada terä ehyenä pois. Ahaha, eipä aiemmin tullut mieleen, että olisin voinut alunperinkin vain ruuvata sen irti, enkä vain epätoivoisesti kammeta saksien terällä pois. Jolloin ne kyllä lohkesivat. Yksi hävisi jonnekin huoneeseeni, kun se oikein komeassa kaaressa lensi jonnekin.

Mutta ah.. Kun painoin sen terän iholle ja vedin.. Olin yllättynyt. Hiiteen isot ja vaikeasti piiloteltavat lihaveitset, nyt on paljon helpompi päästää sisäinen kaaos vähäksi aikaa rauhoittumaan.

Ikävä kyllä, minun on nyt marssittava (tai pistää joku puolestani) hakemaan uusi teroitin, jotta pääsen jatkamaan piirustelemista. Aamulla meinasin, mutta ei ollut kunnollisia teriä, joten päädyin tänne sitten ensiksi kertomaan uudesta Parhaasta Ystävästäni.

Pro self harm?

Pistetään ilmaan kysymys; onko itsensä vahingoittaminen aina paha juttu? Suurin osa sanoisi kyllä. Mutta minä sanon että ei. Jokaisella on oma tapansa purkaa ahdistusta ja stressiä; nyrkkeily, puiden hakkaaminen, lenkkeily yms.. Toisilla se sitten on viiltely, itsensä lyöminen, ihonsa polttaminen tai vastaava.

On ymmärrettävää, että monet karsastavat asiaa sen takia, että siinä vahingoitetaan itseä. Mutta jos se helpottaa, miksi sitä ei saisi tehdä?

"Se ei ole tervettä"

.. Millä perustein? Kuka on määrännyt, että se on sairasta? Miksi ihminen ei saisi auttaa itseään sillä tavalla, mikä auttaa? Eihän se olisi nyt järkevää antaa kaikkien niiden piinaavien ajatusten pakkaantua päänsä sisään, kunnes ei ihan oikeasti enää jaksa, ja seuraa totaalinen romahtaminen.

Tietenkin, riskinsähän siinäkin on. Kun ajan myötä tulee tehtyä sitä paljonkin, siihen turtuu, ja viiltojen yms. käsiksi käymisen on oltava kerta kerralta pahempaa. Siihen voi myös kuulema jäädä koukkuun, ja haavat voivat tulehtua yms.. Mutta eihän mikään ole riskitöntä. Juostessa voi juosta auton alle, jos ei keskity liikenteeseen, eläintenhoidossa koirat voivat purra jne. Sama asia, eikö?

Hmm.. Tämmöisiä ajatuksia tällä kertaa. ;o

Miun oma, älä ota

Okai.. Otsikko on harhaanjohtava(?), mutta en ole koskaan ollut hyvä keksimään otsikoita. DIY olisi ehkä sopinut paremmin, mutta olkoon tuo nyt mikä on.

Olen nyt viimeisen viikon ajan ollut hurjan innostunut tekemään/tuunaamaan itse vaatteita. Housut ja paidat ovat saaneet kyytiä. Voin jopa sanoa, että hienoa jälkeä tuli, verrattuna ainakin joskus aiemmin tekemiini. Mokaamalla oppii. Esimerkiksi aloin aiemmin tehdä upeaa paitaa, limenvihreä-musta raidallista. Tökkäsi siihen, kun se oli niin raskasta neuloa, ja into lopahti. Nyt opin, että kannattaa tehdä vähän isommilla puikoilla nuo isommat rojektit.

Nyt olisi suunnitteilla villapaita. Ei mikään perus, vaan inspiraation sain emp.fi sivustolta löytyvästä paidasta. Pitkä, toiselta olkapäältä tippuva musta paita, jossa on risti edessä. Et siis löydä sitä tuolta empiltä, vaan sain siellä olevasta, samantapaisesta paidasta sen inspiksen. Lämmittelyksi olen jo tehnyt pipon. Mistä tuli mieleen, että piponkin olen tekemässä. Musta-vaaleanpuna (värit ehkä vielä hakusessa) -raidallinen. Ehkä kissankorvat, en ole vielä miettinyt, miltä näyttäsi.

On niin kidutusta, kun en pääse ostamaan lankoja tai puikkoja ennen ensi viikkoa. Toisaalta, nyt on jo sunnuntai. Mutta perjantaihin pitäisi odottaa, niin pääsen junalla isoon kaupunkiin. Tai voisin lintillä mennä tuonne pääkylälle, sieltäkin saisi ehken ostettua. Huomenna käyn ensin kirjastosta hakemassa vähän lehtiä, joista ohjetta, sillä en aiemmin ole tehnyt villapaitaa loppuun asti. Ohje oli muuten kiven alla - eikä löytynytkään. Pitää hieman soveltaa itse, mutta onneksi olen edes jonkin verran kätevä käsistäni. (Vaikka itse kehunkin.)

Voisinpa liitellä tänne kuviakin luonnoksista, jos aikani kuluksi niitä tässä piirustelisin.

 

Ja tämä alempi tulee nyt sivuttain, kun en osaa sitä kääntä oikeinpäin..

 

Hyvää viimeistä kesälomaviikkoa. ♥

Ohio Autumn

Vettä tippuu katolta. Viimeinen päivä heinäkuuta menossa. Enää viikko, ja uusi koulu edessä.

Uusi koulu - uusi alku. Ainakin melkein. Kouluuni tulee muutamia oppilaita entiseltä luokaltani, mutta onneksi pahimmat muistot aiheuttaneet eivät tule kanssani sinne. Ahdistaa hieman lähteä uuteen kouluun, siinä missä muut ovat innoissaan. Mutta! Keksin uuden tavan livittää tuota sisäistä olotilaa; päätin hankkia todellakin uuden alun. Uusin vaatekaappini, hiustyylini, ihan kaiken. Jopa asenteeni.

Ennen olin.. hiljainen, toisista välittävä ja alituiseen iloinen. Nyt en enää. Kirkkaat värit ovat vaatekaapistani tänään joutuneet roskiin, eilen kävin ostamassa parit vaatteet ja pistin tulemaan netinkin kautta uusia. Nyt illan tavoitteena olisi tuunailla vanhoista vaatteista uusia. Tähtäimessä olisi musta toppi, johon kiinnitan harmaalle kankaalle maalatun pandakuvion (kuva tuossa alla), sekä harmaa True Love-toppi, sekä paita, johon leikkelen saksilla kuvion eteen, ja taakse ompelen kangasta. Kunhan pääsen vielä uudelleen jonnekin ostoksille, ostan sieltä kahdet mustat legginsit ihan vain muuten, sillä niitä tulee tosiaan käytettyä. Yhdet housut voisin vähän muokkailla med sakset, katsotaan mitä hienoa keksin.

Vielä tuosta asenteesta.. Olen kylmettänyt sisustaani, hieman epätoivoisesti. En halua enää rueta välittämään kenestäkään, sillä se sattuu. Ihan väistämättä. Ja en halua enää kokea sitä karvasta pettymystä, minkä olen aina joutunut kokemaan. Suojelen vain itseäni - ja muita. En nimittäin osaa olla hyvä kaveri. Sen taidon haluaisin osata, sillä olisi kiva saada edes yksi kunnon ystävä, jolle puhua, jos jotain on sydämellä.

 

(Jos joku haluaa tuon kuvan itselleen, pistäkää kuvahakuun "cute panda" ja valitkaa viivapiirros sieltä haun alapuolelta)

Ja taaskaan kerran en omista kuvaa. 

Feeling so weird.. but free

Ja niin on kohta loma ohitse. Harmi, tuntuu etten ole saanut mitään aikaan. Enkä kyllä olekaan, mikäli rehellisiksi ruetaan.

Fiilikset on.. vähän oudot. Jotenkin tuntuu, että nyt on paljon vapaampi ja helpompi olla, kun ei tarvitse salailla. Mutta häpeä iskee päivittäin, enkä tiedä miten oikein elää sen kanssa. Mutta en ole koskenut teräaseisiin itsensä vahingoittaminen mielessä. Kovasti se on teettänyt töitä, ja viimeksi eilen oli sellaista tuskaa, että pahaa teki. Onneksi (vai epäonneksi?) en ollut kotona, tai edes yksinään, koko päivänä. Frendien kanssa vietetään viimeisiä yhteisiä hetkiä, koska tiemme erkanevat.

Kaverien kanssa on myös hieman jännästi asiat. Joka toinen hetki kadun sitä, että emme hakeneet samaan paikkaan, mutta joka toinen hetki taas en haluaisi tunteakaan heitä. Kun näin ajattelee, he häpäisevät ja alistavat minua jatkuvasti, ja se sattuu. Ei ole minun vikani, jos he ilmoittamatta aikaistavat minulle tiukkaa tekevää aikataulua, ja sitten huutavat, kun en joudu ajoissa. Jos olen varautunut olemaan seitsemältä valmis, niin olen. Varsinkin kun he soittavat kymmentä minuuttia ennen, että pitäisi olla valmis kuuteen. Enhän minä kerkiä, kun olen sovittanut tekemiseni jo aiemmin sovittujen perustein.


Hope everything will get better.

Hmm...

Juhannus oli ja meni, nyt oli tämmönen tauko tässä välissä. Olen pahoillani. u.u

Mä jäin kiinni.. Mudelle.

Voi vittu.

Mä olin ihan sekaisin sen päivän. Tai illan, koska se tapahtu niin myöhään.

Mä lukittauduin huoneeseen ja huusin oven läpi.

"Ihan sama"
"En tiiä"
"Ei kuulu teille"
"Jätä mut rauhaan"

Mä en olis koskaan halunnu jäädä kiinni. Mua ahdistaa ja hävettää. Mä en voi olla edes samassa tilassa muden kanssa kahden ilman, että se ilta tulee mieleen. Joka kerta.

Sinä iltana mä mietin tosissani karkaamista. Jotta pääsisin pois, jottei mun tarvitsisi enää kohdata sitä samaa raivon ja pelonsekaista katsetta. Tuntu että se olis lyöny mua siinä, mut mä en jääny oottamaan vaan juoksin karkuun.

Jos mä jotain haluan tänään pyytää, niin lopettakaa minusta välittäminen. Ihan joka ikinen.

Hyvää juhannusta! Vaiko sittenkään..?

Eilen oli taas vaikeampi päivä, mutta onnitelkaas - selvisin ilman apua. (Eri asia miten) Tänään puolestaan on itse asiassa ihan hyvä fiilis. Tai ainakin vielä.

Mutta ajattelin tänään linkitellä teille mielestäni hyvää musiikkia.

Cellweller - Eon
Fit For Rivals - Damage
Hollywood Undead - Bullet
Falling In Reserve - Fashinably Late
Falling In Reserve - Alone
Dennis Is Dead - The Inner Circle
Black Veil Brides - Saviour

Että näin. Hyvää juhannusta teille. ♥

Heij ^^

Tänään on vaihteeksi ollut ihan normaali päivä. Ei iloinen, muttei surullinenkaan. Kaveriani olen koettanut piristää, kun vähän on alakuloinen. Seilailin myös netissä kaikenlaisilla sivuilla, mutta aina aiheet jostain syystä kietoutuivat tuon itsetuhoisuuden puolelle.
    Jotain on hieman pielessä; en mielestäni ole masentunut, mutta silti.. En pärjää viikkoakaan ilman itseni satuttamista. Se on kuin huumetta, ja minusta tuntuu ahdistavalle jos en tee sitä. Kaikenlaisilla olen kokeillut; veitsellä, saksilla, partaterillä, pinseteillä, muovin/lasinsirpaleilla.. Peittelemisessä on hieman ongelmia, sillä meinaan tukehtua tämä huppari päällä kuumuuteen. Eivät he sitä ihmettele, että 20 asteen helteellä (kyllä, mustiin pukeutuvalle se on jo tappava helle) pidän hupparia ja huivia. Olen väittänyt, että se kuuluu tähän tyyliin. "Ai mihin tyyliin?" Siihen, että pitää saada ihmiset katsomaan. Tuijottamaan oikein, että onko tuo likka päästään vialla.
   Niin, tuohon aiempaan palatakseni; en mielestäni ole masentunut tai ongelmainen. Ainakaan pahemmin. Mutta miksi jatkan? En tiedä itsekään. Luin artikkeleita aiheesta, mm tämän, ja silmiini pisti tämä lause:

"If you're a healthy person, you might try it, but you won't continue."


Uh.. en mielestäni ole sairas, mutta jatkan sitä silti. Mikä sitten on vialla? Loppuun kuvia, joita löysin netistä, jotka jotenkin.. "iskivät" minuun. (En siis omista kuvia)

 

 

Hi sweethearts!

Tämä on netissä sijaitseva päiväkirjani. Te saatte lukea nämä teksti, haukkua minut pystyyn tai olla huomioimatta. Miksen kirjoita paperille, jos minulle on se ja sama saanko kommentteja vai en? Koska olen huomihuora? Ei, vaan siksi, että minun ei ole turvallista säilyttää kotonani/huoneessani minkäänlaisia salaisia papereita, koska joku tutkii huoneeni päivittäin. Jos joku täällä asuva löytäisi ne paperit, riisuisi aseettomaksi ja häpäisisi minut lukemalla kaiken ja tuntemalla minut.. En voisi enää katsoa heitä silmiin. Koska olen se luovuttaja. Se luuseri. Se ei-kukaan.

Kyllä rakkaat ihmiset.. Minulla on hienoisia itsetunto-ongelmia, ja olen sortunut taas kerran viiltelemään. Aiemmin olen viillellyt vuosina 2009-2012, tosin harvakseltaan. Nyt 2013 olen löytänyt yhä useammin itseni teräase kädessä etsimässä helpotusta. Ja sitä saankin. En tiedä muista itsetuhoisista, että ovatkohan he yhtä oudosti käyttäytyviä viillellessään; pidän joko pääni sisällä tai hiljaisella äänellä itseni kanssa vuoropuhelua.. Toinen puoli minusta ei tiedä mitään koko jutusta, mitä olen tekemässä, ja kyselee toiselta. Ja toinen kertoo sen helpottavan, ja kannustaa tekemään yhä syvempiä haavoja ja useampia. Äiti ja pikkulapsi. Esimerkiksi näin:

-Äiti.. Miksi minun täytyy tehdä näin?
-Koska se helpottaa, usko pois.
-Mutta kuinka niin?
-Kokeile. Paina terä ihollesi ja vedä.
*vetää viillon*
-Tunsitko mitään, tuliko jälkeä?
-Ei äiti. En tuntenut. Tai tunsin, mutta se ei sattunut.
-Hienoa. Ajattelitko niitä pahoja sanoja, joita joudut vastaanottamaan?
-Ei, en ajatellut.
-Siinäs näet, kultaseni.

Niin, siinä oli katkelma eilisestä yksinpuhelustani. Pitäisiköhän muut minua ihan hulluna, jos kertoisin mitä teen iltaisin? Eivät he onneksi huomaa, niin ei tarvitse selitellä että kaikki on hyvin. Sitäpaitsi, se olisi turhaa. Koska monella muulla on asiat paljon huonommin kuin minulla, minulla ei ole oikeutta voida huonosti. Siksi teen sitä salassa, jotten saa nuhteluita.