Eka viikko takana

Sois sit eka kouuviikko takana, ja täytyy myöntää että meni onneks paremmin ku aluks odotin. Mulla on vihdoin joku jonka kanssa olla koulussa taas. Se sama jonka kanssa mulla meni välit poikki viime vuonna. Se vaa tuli siihe mun luo aamulla ihanku mitää ei ois ikinä tapahtunukaa, ja, no, juteltii. Ja kaikki on taas ihanku ei mitää ois tapahtunukaa. Mun toinen kaveri (mu ikäne) ei oikei ottanu hyvällä asiaa. Mutta mä aattelin ite antaa sille uuen mahollisuuen, ja ku tarviin kuitenki jonku sinne juttuseuraks. Ja sen kans on iha mukava olla nyt, viime vuonna oli vähä sillee vaivalloista olla sen kanssa jne mut nyt se on muuttunu tosi mukavaks. Eikä oo mitää paskoi kurssejakaa heti alkuu, ainoo miinus taitaa olla ite koulutehtävät ja se et unet jää aina samperin vähille. Paitti oon nyt loppuviikol ollu nukkumas jo enne kahtatoista, jee.

Mun tekee mieli tänää olla luova. Se on ton musiikiinkurssin takia, näi oli viime kerrallaki. Että tuntuu et "joo nyt mä opettelen soittamaa pianoo ja kitaraa ja musta tulee hyvä siinä!", jonka seurauksena opettelin Für Elisen ykkösosan. Kakkone alko olla jo nii vaativa että sitte motivaatio lopahti ja se jäi siihen. Mut tosiasiassahan oon ihan paska soittamaan ja muutenki luomaan omaa, paitsi joskus kerran vuoteen tulee joku taiteellisuuspuuska ja luon jotai josta voin olla ylpeeki. Yks tämmöne oli ala-asteella, kun kirjotin novellin kahen kaverin kaksoisitsemurhasta, ja edellee se on mun mielestä hyvä. Toinen oli seiskalla jossa sitte taas käsiteltii itsaria, tosin siinä kertojan joku kaveri tappo ittesä. Sitte kolmas oli ysin lopulla, ja se otti kantaa nykyihmisen tunteettomaan ja materian rakastamisenhaluun. Kaikki on (ehkä) tallella.

Kiitos olemassaolostanne. ♥

  Suuri inspiroija, ja tällä hetkellä eniten jumaloimani bändi, on (tai ovat) Apulanta ja sen jäsenet. Se on onnistunut puskemaan tiensä läpi Bieber ja BvB-villityksien, ja en koskaan ole niinsanotusti kyllästynyt kuuntelemaan sitä. Ainoa bändi jonka levyjä olen ostanut ITSE, peräti kaksi kappaletta (se on suuri ihailun osoitus minulta), ala-asteen Antti Tuisku fangirlingin jälkeen. Lisäksi ostin tuon niiltä nyt viime viikkoina ilmestyneen kirjan, Kaikki yhdestä pahasta. Täytyy muuten ylistää tuota kirjaa, sillä se on suorastaan täydellinen. Luen sitä innolla, ja toisin kuin muut lukemani todellisuuteen perustuvat kirjat, tämä on nautinnollista luettavaa sivu toisensa jälkeen. Siitä lähtien kun kuulin sen ilmestymisestä, olin satavarma että minä niin ostan sen kirjan, ja niin ostinkin. Enkä kadu. Itse asiassa olen niin vaikuttunut, että varmaa kirjotan tästä jonnekin.

Yleinen henkilökohtainen vointini on ihan oke. Väsyttää pirusti mut lataan akkui viikonloppuna, ja välillä tulee sellasia vitutus-masennus-angstipuuskauksia tiettyn aiheen takia, mutta ihan kai täs muuten menee okei. Kyllä kai koittaa seki päivä että voin sanoo valhtelematta että mulla menee täysin hyvin. Ehkä, joku päivä. Ei tänään tai kolmenkaan viikon päästä, mutta joskus. Taidan muuten kirjottaa kunnon ajatuksia tänää päiväkirjaan (lol) kun ei tähän oikein ennää viitti kauheemmi ettei tuu loputtoman pitkää kirjotusta.

Se alkaa taas. Huomenna. Kymmenen kuukauden kidutuspätkä jolla ei ole muuta tekemistä elämässäni kuin olla tyhjän täytteenä. Seuraava vuosi tulee olemaan edellistä kauheampi, yksinäisyyden ympäröimä.

Olen yksin. Muut ovat keskenään, iloitsevat, nauravat. Minä saan vain seisoa mykkänä katsomassa, mutta käännän katseeni pois etten sokeudu. Onni on liian kirkas, jollei siihen kuulu osaksi itsekin. Onni on pirullinen, kantajalleen se tuottaa hyvää mutta sivustakatsojille pahaa.

En osaa nauttia, ja hengitykseni katkonainen kaikuu pääni sisällä, makaan huoneessani.  Ahdistus iskee, mitä jos en jaksakaan? Kuka minut nostaa maasta, kun kaadun? Huomaako kukaan silmistäni sitä mitä en uskalla sanoa ääneen, sen mikä polttaa sisälläni?

Ei.

Haluan itkeä, mutta kyyneleideni varasto on tyhjä. Sisälläni musta aukko, joka kasvaa. Luulin että aurinko ja kesä ja kaverit hävittivät sen. Mutta kuten sanottiin, ihminen ei muutu kesässä. Se vain naamioituu. Olin toinen, se aukko oli vain piilossa. Se odotti syksyä, pelko ja suru antoi sille vapauden tulla takaisin. Se on tullut jäädäkseen, se ei aio poistua. Ikuinen taistelu, jota ei voi voittaa.

Maailma muuttuu mustaksi, harmaksi, värittömäksi. Missä kaikki värit ovat? Kuka jaksaa kävellä tuntemattomassa pitkään tulematta hulluksi? En. Haluan kellon jolla tehdään aikaa taaksepäin, nyt on vasta ensimmäinen lomapäivä, jännitän kesätöitä. Saan ihastua ja tuntea olevani hyväksytty, saan nauraa sydämeni pohjasta ja hankkia muistettavaa.

Nyt ei ole loppukesä.Huomenna herään ja huomaan että näin painajaista, naurahdan ja lähden kulkemaan avojaloin kylälle siskon kanssa. Minulla on Hänet vielä. Minulla on kaikki hyvin. On jotain minkä vuoksi elämä on elämää, eikä vain jonoon asetettuja tunteja
.
Olen tyhmä. En saa sinua, en ikinä. En pääse asiasta yli, enkä haluakaan. Toivon pahaa sinulle, en saisi tehdä niin. Olen huono ihminen, enkä kenenkään arvoinen. Missä on luvattu onni, tulevaisuus ja yhteinen elämä? Joku vei sen minulta pois, kohtalo tai Jumala. Miksi ne haluavat pahaa?

Sisko

Ajattelin tehä sitten kirjotuksen vuorostaan mun siskosta, koska se on mun elämän ihan oikeesti tärkeimpiä ihmisiä ja yks parhaista kavereista mitä mulla on.

Eli mun sisko on sellanen yläaste-ikänen aika "gangsta" lapsi. Sillä on ollu pienestä pitäen aika rankkaa; koulukiusaamista, syrjintää, haukkumista ja kaikkee. Muistan joskus ala-asteella, kun se joutu olemaan kaikki välkät yksin pienenä, koska kukaan ei halunnu sitä mukaan - vaan koska se puolusti omaa kaveriaan. (Ja tää kaveri oli sit yks niistä joka sitä sit syrjiki jne..). Ja sit varastelusyytöksii yms. Sit se lopulta sai joitai kavereita, mut neki vaihtu myöhemmi tähän astetta "pahempaan" porukkaan.
   Aluks olin iteki huolissani siitä ja olin koko ajan että sen pitäs mennä pois niistä porukoista, ja taisin valittaaki mun kavereille siitä että sen ikästen ei vielä tartteis kitata kaljaa perjantaisin. Mut se oli myös aikaa jollon meiän välit alkoki sit erkaantumaan, aikasemminki ite asiassa. En ite ollu yhtää siisti, enkä kyllä oo vieläkään, mutta olin se nörtti ja hikari joka ei tehny mitää kiellettyy enkä hauskaa. Eihän meillä sitte ollu mitää yhteistä.
    Sit meniki nii että mäki aloin erinäisistä syistä juomaan ja polttamaan jne, ja meistä tuliki tän yhen kesän aikana aika läheisiä. Kaikki muuttu sinä yhtenä iltana kun pyysin siskon mukaa tupakalle.. vaikka en ees tienny varmaks polttaako se tai mitää. Mut sen mä tiesin, että se ei kuitenkaan menis kertomaan kellekää. Koska oltiin me vähä toiste selustoi turvattu aiemminki. Anyway, siit illast eteenpäi me ollaa oltu paremmis väleis ku koskaan. Mulla on siis joka päivä joku kaveri jota nähä. (Tai "kaveri")

Mutta nyt on taustat kerrottu.. voisin muutamii asioita kertoo kuitenki siitä/meistä.

~ Mä oon sitä mieltä, että jos mun sisko ei hyväksys mun poikaystävää, mä en todennäkösesti ois siinä suhteessa pitkään. Koska se viettää mun kanssa aikaa paljon, ja jos ne ei tule toimeen, niin se on aika hankalaa. Ja sen pitää myös hyväksyy mun sisko sellasena kun se on, ei siis saa valittaa sen tekemisistä tai pukeutumista.
~ Oon valmis puolustamaan sitä ja tekemään sen puolesta mitä vaan. Tottakai muidenkin, mutta jos niikseen tulee, ni meen vaikka hakkaamaan jonkun. Tai antamaa kaikki rahani. Mitä vaan, peittelemään sen jälkiä mutsilta jne.. On pari kertaa tulluki, kun itku kurkussa soittaa että velkojat tullu ovelle koputtelemaan ja uhkailemaan sitä jos ei ala maksamaan.
~ Ilman sitä mun elämä ois ihan pirun tylsää, ja se onki tuonu jotain piristystä mun elämään. Ja mikä parhainta, se on ollu isoin apu tänä kesänä siihen että oon toipunu (wnb)masennuksestani.* Enää en esimerkiks mieti nii epätoivosesti aina että haluan vaan viiltelemään ja haluan pois ja yölliset ahistus-itkukohtaukset on hävinny lähes kokonaan.
~ Se suunnilleen päättää kenen muun kaveri olen. Tottakai mulla on myös näit mun omanikäsii kavereit muutama joista se ei kauheesti tykkää, mut niidenki kanssa on välit viilentyny aika paljon kun oon siirtyny tähä nollanollien seuraan. Mut jos se ei tykkää henkilöstä X nii todennäkösesti en minäkään.  Eikä se oo sillee että se vaa sanoo et "joo ettoo ton kaveri ku mäkää en" vaan ko mä suhtaudun neutraalisti kaikkiin muuten, ja jos mun kaveri dissaa jotaki ni minäki siis.

Mitä kaikkee bädässjuttuja ollaan tehty yhessä:
[x] Juominen alaikäsenä
[x] Polttaminen alaikäsenä
[x] Murtautuminen
[x] Varastelu
[x] Kotoa karkailu yöllä

En ois voinu toivoo parempaa siskoo. ♥ Onhan mulla toinenkin, mutta kuten joku sanoikin, jollei sukulaisuus olis meillä, niin tuskin olisin kaveri. Rakastan sitäkii tottakai, mutta sen kanssa on niin vähä yhteistä.

Hyvästi äijä, rakas hullu ♥

Kirjotan kirjeen Tyypille. Eihän se tätä tietenkää enää nää mutta silti. Sen pitäis kai auttaa tai jotain?


"Hei,

mitä sinulle kuuluu? Toivottavasti hyvää. Minä en voi sanoa samaa, mutta eipä minulta ole kysyttykään miten menee.
   Haluan pyytää anteeksi sinulta kaikkia typeriä tekojani, kuten riitelemistä ja kaikkea. En koskaan tarkoittanut satuttaa sinua, saati saada sinua tuntemaan että olisit ollut kakkossijalla elämässäni. Et todellakaan ollut sitä. Olit, ja olet edelleenkin, ensimmäinen. Paras ystävä, jonka voi koskaan toivoa saavansa. Jaksoit kuunnella ja tukea minua, ja jaksoit aina ilahduttaa jutuillasi minua. En tule unohtamaan sitä koskaan. Olisinpa voinut olla samanlainen sinulle, kuin sinä olit aina minulle. Yritin parhaani kyllä, mutta sekään ei aina riitä.
   Toivon hartaasti, että rohkaistut sen verran että menet tapaamaan tämän yhden tytön josta minulle olet puhunutkin jonkun verran. Et tiedäkään miten paljon menetät ihan oikeasti, jos jätät menemättä. Ajattelepa, kymmenen vuoden päästä saatat miettiä miten typerää oli jänistää, ja miten paljon olisit katunut jos et olisi mennyt, kun istut sen naisesi kanssa juhlimassa sitä, että olette pysyneet jo kymmenen vuotta yhdessä? Et sinä siihen tapaamiseen kuole, päinvastoin. Ja muista, te molemmat jännitätte yhtä paljon sitä tilannetta. Tee se.
   Tottakai, jokainen sinulle kirjoittamani sana sattuu minuun, mutta olen ansainnut sen. Olen ollut tyhmä, ja tämä on vain oikeutettua rangaistusta siitä. Antaisin mitä vain, että pääsisin palaamaan ajassa taaksepäin ja korjaamaan tekemäni virheet. Haluaisin antaa sinun tuntea, että oikeasti välitän vain, ja ainoastaan sinusta, sillä se on totuus. Kukaan muu ei ikinä voi korvata sitä ammottavaa aukkoa sydämessäni jonka veit mukanasi, mutta en syytä sinua todellakaan mistään. Sinun on seurattava omia tunteitasi, ja mikäli minä en kuulu sinun elämänpolullesi, minun on vain hyväksyttävä se.
    Ennen hyvästejä haluaisin kuitenkin kertoa sinulle vielä jotain, mitä olen jättänyt kertomatta. Muistat varmaan kun kesällä tunnustin yksi ilta että tykkään sinusta? Oikeasti, olen tykännyt sinusta paljon pidempäänkin. Huhtikuussakin, se aprillipilasi. Reagoin siihen todella vahvasti, osaatko arvata miksi? Osaatko arvata miksi olin haljeta onnesta ja miksi suutuin niin verisesti kun kerroit totuuden? Entä miksi koetin aina vihjailla tapaamisesta? Miksi olisin mielummin jäänyt juttelemaan kanssasi kotiin kuin lähtemään minnekään? Aivan.
   En osaa ilmaista tunteitani sinuun oikealla tavalla, vielä vähemmän suoraan. Minun tapani kertoa asioistani on lähinnä äänetön, se on aina ollut. Se on samalla väärä. Haluan sinut takaisin, teen mitä vain..

mitä vain
tule takaisin
ollaan "me"
haluan halata sinua
sano että tämä om vitsi, ei ole toista
tule pyyhkimään nämä kyyneleeni pois 
rakastan sinua

mutta jos sinun valintasi on joku muu, en ole kukaan estämään sitä. Tule onnelliseksi, sitä minä haluan eniten sinulle. Jos en ole oikea ihminen tekemään sitä..

Sydämellisin terveisin, minä xx"




Loppuun tämä kappale, jota olen kuunnellut ihan puhki viimeisimmät päivät.

                     

#ForeverSecondChoise

VAROTUS, PITKÄ POSTAUS

Joo, piti sitte vaihtaa blogin osotetta. Haluan taas kirjottaa vapaasti mitä haluan. Anteeks Oulun tyyppi, mutta mun pää hajoaa muuten jos pitää pakata kaikki vaan pään sisälle. Toivottavasti en mee nyt antamaa tätä eteenpäi. Pitää muistaa.

Joop, tänään kävin tuolla yhen kaupungin keskustassa ja tapasin siellä yhen mun vanhan nettikaverin. Meillä oli jtn pientä juttuu joskus vuos sitte, mut se laitto sitte välit poikki muhun syksyllä ku sillä oli jottai ongelmia ittesä kanssa. En ollu siitä siis suuttunu tai mitää, vaikka tottakai harmitti sillon ku tuns ittesä nii voimattomaks kun ei voinu auttaa. Pari kuukautta meni, ja sit juteltii taas lisää, mut huomasin et se oli muttunu ihan sikana sillä aikaa. Ja se vaa jotenki jäi. En muista, mutta joskus.. kuukaus tai pari sitte(?) laitoin huviksee sille taas viestiä ja ollaa vähä juteltu. Sattu sit nii hyvästi että oltii molemmat sit menossa tänää samaa kaupunkii ni miks tuhlata nii hieno tilaisuus tavata?
        Tottakai se oli alussa awkwardia vähän, ja mua jännittikin ihan sairaasti ja mä en pystyny nukkumaa koko edellisenä yönä ja enkä voinu syyäkää mitää ja juominenki meni vaivoi alas. Onneks sisko oli ees mukana, ja se on kunnon hölöttäjä ja ei oikei ujostellukaa paljoo, ni se laukas vähä ees tilannetta. Mitä piemmälle se päivä meni, sitä rennompi oli olla sen kanssa. Vaikka koko ajan takaraivos jyskytti se että nyt se ei halua enää jutella mulle ku se näki mite ruma oon jne. Ja et se haluais vaa pois siitä tilanteesta. Mut ollaa juteltu senki jälkee ja ilmeisesti nähää vielä joskus toisenkii kerran. Saattaa vaa mennä lomille asti ko se asuu normaalisti aika samperin kaukana.
   Anyway.. sain mä siltä halinki, jee. <3 (Ja vahingos hipelöin sen kättä ku käveltii iha vierekkäi). Kiitti mun siskon. Oltii siinä, että kohta se lähtis kotiinsa ja mä asemalle, ja sit sanottii moikat jne. Kaikki jäi siihe kuitennii vaa paikallee ja kukaa ei ottanu askeliakaa poispäi. Mietin siin iteki et onkse soveliasta halata jo ekalla kerralla ku näkee, ja seki teki jtn halaamisee viittaavii ihme käsiliikkeitä. En osaa selittää mitä. Mut kuitennii, oltii vähä aikaa siin iha hämillää et eikö kukaa lähe, ja sit kysyin et "mitäs me viel ootellaa?" ni sisko vaa täräytti sanoo et "mä ootan että te halaatte". Ja sitte me nyt halattii..

Rehellisesti sanoen, aluks mä menin vaan sen takii ku se on 18, ja se lupas hakee mulle tupakkaa ja alkoholia. En siis tykkää siitä kyllä.. tai emmätiiä, voisinhan mä aatella siitä nyt muutakin. Haha. Kun mut dumpattii taas toiselle sijalle. Aina. Joka kerta. Kun, myönnän, olin ihan saatanan kusessa Tyyppiin, ja seki kai ees vähä tais pikkuse aatella minuaki. Mut eilen se sit sano että mä oon sille vasta kakkossijalla, että se tykkää yhestä toisesta. Ja sen takia koska oon laittanu sen muka itte aina toiselle sijalle. Wtf? En todellakaan. Kukaan, ei ikinä, oo menny sen eelle. EI IKINÄ. Ehkä kerran saatoin vastata yhelle toiselle ihmiselle kesken sen puhelun, mutta se oli sen takia koska mun kävi sääliks sitä -00 enkä osaa sanoa ei. Olin sitäpaitti kännissä kun sille ekan kerra juttelin ja koko vitun juttu oli läppää.
 
Mutta läppä mä olin ite sitte silleki.

Eilen päivällä olin ihan hajalla ja omissa ajatuksissa, kun se sano jotai et se menee tapaamaan jonku likan, ja sen tais kyllä huomata muutki. (Nimim. mutsi joutu sanomaa yhen asian mulle 5 kertaa ennenku ees kuulin
sen vaikka se oli mun takana). Yöllä sitte se sano ton että oikeesti mä en merkkaakaa sille enää yhtä paljo ku ennen, ja että se on löytäny toisen. Ja mitä mä tein? Itkin (taas vaihteeks..) stnan kovaa. Kaverilleki soitin mutta en mä pystyny ees puhumaa siihe puhelimee ku ääni vaa täris ja kyyneleet valu. Ja perkele, ei siinä tarpeeks, mutta taisin vollottaa aamun linttimatkankin. Oi jeesus. En tietenkää äänee, vaan u know, hiljaa. Ku olin takapenkillä. Mutta kun se vaan sattu nii saatanasti.

Yön ajatteluja #2

Taas täällä vaa yöllä ollaan hereillä.. (y) Tottakai ku vielä on mahollisuus. Ku kohta, ihan liian pian, pitää muuttaa radikaalisti nukkumistottumuksiaa taas. Noh, dgaf, kaks vuotta enää tätä jälellä ja muutenki, alle 8kk päästä oon täysikänen! <3 Sitä päivää mä ootan kun kuuta nousevaa, ja nii oottaa varmasti mun siskokin. Ja aatella, vielä ehkä puol vuotta sit mä olin iha totaalikieltäytyjä ja olin varma etten tuu koskaa hakemaa mun siskolle. Mut ah, ajat muuttuu. Ollaa varmaa joka vklp kaksin ryyppäämäs jossain.

Ja muuten, saavutin uuden levelin badass-pelissäni. Yöllä kotoa karkailu kylälle, checked! Heitin läpällä siskolle että lähetää kattoo mikä meininki kylällä, ja se oli tottkai heti messissä. Käytii tos kahen jälkee jossai kääntymässä kylällä. Ja aika saatanan kuollu paikka tää. Pari känniläistä örvelsi tuolla pubin nurkalla, ja muutama auto meni mut siinäpä se. Toisaalta joo, tää on nii pieni kylä että huhhuh. Ei kyllä löytyny kiikkuja tai rantoja, ja hupparinki muistin ottaa mukaan, mutta seikkailua yhtä kaikki.

Ainii.. Sovin sit ens tiistaille tapaamise yhe jätkän kanssa. Läppä se aluks oli mut no, shit happened. Ei niit kuitenkaa treffeiks voi laskee, kunha vaa mielenkiinnosta meen tapaamaa. Ei, kyseessä ei (ikävä kyllä) oo Oulun tyyppi vaa yks toine jonka oon tuntenu yli vuoden jo. Meiä piti aiemminki tavata, viime kesänä mutta asiat meni sillä vähä persmäkee ni se sit jäi. Ja sil kerkes olla muutaki säätöö tässä. Vittu että mä panikoin jo nyt sitä, ku entä jos seki dumppaa mut ku oon ruma? Tekee gutaa varmasti itsetunnolle se.

Nii tosta Oulun tyypistä.. Mä en tiiä, mä varmaa "luovutan" sen suhteen. Ku seki muuttunu aika paljon, ja silläki varmaa muitaki ihmisiä nii paljo ettei sillä oo aikaa miulle. Oon mä koittanu vähentää sen kans juttelua, ku se jotai ite siitä sano, nii helpotan vaa. Ja ku ei sitä varmaa ees kiinnosta jutella mun kanssa. Mut niihä se menee aina, kukaa ei kestä ikuisesti.. Mut jos saisin päättää ni en helvetis laskis sitä menemää. Jos se kuitenki haluaa mennä, ni mikäpä mä oon sitä estelemään. Onnellisempi se ois ilman minnuu, ja sitähän mä toivon että se ois mahollisimma onnellinen.

Jjup. Tälläsii ajatuksia tällä kertaa. Öitä. X

Yön ajatteluja

Mun teki kauheesti mieli kirjottaa tänään, vaikka eilenki kirjotin jo. Konetta en viitsi enää avata joten puhelimella mennään. Kankeehan tällä on kirjottaa, myönnän, mutta meneehä se näinkin.

Mulla on pikkasen alakulone olo. Mun tekee mieli, jälleen kerran, juomaan. Iha kunnolla. Oon nyt parina päivänä vaa vähä lonkeroita juonu mut siitä vitut mitää tule. Tarttis kunnon juomista niiku viime kerralla. Olisinpa mä jo kaheksantoista. Eihä toho pitkä aika oo mutta silti iha liian pitkä.

Mä haluaisin myös muuttaa omillee. Tai lähtee jonneki nyt. Jonneki tonne pihalle/ulos vaa harhailemaa ja löytämää maagisia paikkoja luonnon keskeltä. Haudata jalat hiekkaan järven rannalla ja tuntee viileän tuulen iholla, miten se saa kaipaamaan hupparia jonka unohdin kotiin. Kiikkua vanhassa keinussa jossai metässä ja päästä joka keinautuksella lähemmäa taivasta, irti tästä maallisesta maailmasta ja sen stressistä. Tai huumeita. Haluaisin kokeilla niitäkin, miltä ne tuntuu. Haluan myös itelle rakkaan jonka kanssa nukahtaa sänkyyn ja joka ei jätä kun eniten tarvitsee. Kaipaan kosketusta ja kauniita sanoja.

Saahan sitä haluta mutta eihän sitä ansaitse. En oo tehny mitään sen eteen että saisin prinssin, puoli valtakuntaa ja onnellisen lopun. Ei ne prinsessat saduissaan oo miettimässä ittensä myymistä eikä sitä miten hyvä olis kun ottas kourallisen lääkkeitä ja olis yhtäkkiä mukava olla.

Mulla on yks semmone hutera suunnitelma että miten mä päätän mun elämän.
Makaan lattialla, ja on pimeetä. Yö, tai ilta. Mulla palaa jokunen kynttilä ehkä pöydällä, ja taustalla kuuluu musiikkia. Jotain rauhottavaa, joka on mun mukana matkani varrella helvettiin. Tuijotan kattoa, ja tunnen miten kuolema liikkuu hitaasti suonissa, joka ikisessä kehon osassa, kunnes se valuu auki vedetyistä ranteista ulos lattialle lammikoksi. Valmistaudun ite siihen, että seuraavan kerran kun suljen silmät, ne ei koskaan avaudu enää näkemään mitään. Siihen, että kohta mun rintakehä ei enää kohoile hengityksen tahtiin vaan viimeinenkin henkäys on mennyt. Viimeinen, äänetön avunhuuto huuliltani huudettu, jota kukaan ei kuullut.

Mutta enhän minä sitä ole toteuttamassa? Tai, ei vaa kerrota tästä kellekään vaan, jooko?

Mua muute ahistaa iha vitusti jo se ku koulu alkaa 9 päivän päästä. Yks ainoo kokonaine viikko kouluje alkuun.. IHAN LIIAN VÄHÄ. Mulla ei töitte ansiosta ollu kunno vapaata oikei koko kesänä, ja seki nyt valunu iha hukkaan. Mua ahistaa, itkettää ja vituttaa. Miks mun on pakko mennä kouluun jos mä en nää yhtään vitun syytä mennä sinne? En aio tähdätä korkealle koulutuksessa. En taho valkolakkiakaa erityisesti. En saa ees ammatillista koulutusta mihinkää ja ku toi on loppu ni däämn oonki tyhjän päällä! Oon koettanu koko ajan vaa tyrkätä ajatukset koulusta pois, mutta kohta on pakko alkaa taas miettimää sitä.. Mä veikkaan et koulun alku ei tee oikei hyvää mun suhteelle itsetuhoisuuteen tai sille että oon just alkanu "parantumaa" henkisesti (=en enää angstaa nii paljon ja osaan jopa nauttii elämästäni). Voisinpa sanoo että saatan aiiika helposti palata mun vanhoihin tapoihin.

Plus (anteeks ku nyt tulee vitusti tekstiä!!) mulla tuli joku ihme mielihalu äsken. Halusin erityisen kovasti maistaa mun verta. Joskushan oon tehny nii että oon noista omista haavoista sit nuoleskellu vähä siitä. Joo sori kuulostaa iha idiootille! En tietenkää voinu, mut ehkä huomenna? Eihän yks pieni viilto haittaa, eihän se oo lupauksen pettämistä?