I'm happy and I know it

... Or at least I should be.

Awawaw, mä oon tosi onnelinen tällä hetkellä. Tai ainaki olin tän päivän. Mä juttelin mun maailman ihanimman kaverin kanssa eilen melkei 9 tuntia, ja seki oli liian vähän. Juteltii jostai.. ilta kasista(?) eka pari tuntia ku jäin yksin kylille ku kaveri häippäs, ja oltas varmaa sillonki piempää mut menin kotiin ja tääl nyt ei kaikki oo iha hyvin. Taas vaihteeks. Menipä sitte niin että mä en jaksanu ennää yhtään mitään ja menin vaa itkemää meiän varastoon.

Tähän välii varmaa ois hyvä kertoo vähän että mitä taas kotona tapahtunu? En ookkaa kirjottanu siitä vaikka muistelin toisin.

No, jäin kiinni polttamisesta mun mutsille, kiitos rakkaan siskoni rakoperseen kun ei osannu viinojaan piilotella kunnolla.. Ei siin mitää, se ei suuttunu tai mtn. Sano et kuha ei polteta kylillä ja jtn. Mut faija. Se on ollu yks saatanan kusipää kohta kaks viikkoo mulle. Se ei oo puhunu. Ei mitään. Ei yhtään sanaa. Ja ennen se joka päivä jotai puhu. Eikä se esimerkiks enää ilmota jos se lähtee pelaamaa tai jos sauna on vapaa tai mitään.. Ei ees viittiny sanoo kiitos ku onnittelin sitä sen syntymäpäivänä. Ei ees kattonu mua päin.
   Mä en tiiä, että mitä se tolla koettaa. Saaha varmaan tuntemaa sellasta syyllisyyttä että menisin häntä koipien välis sen etee anomaan anteeksiantoa, ja vannosin etten koske mihinkää. Mut emmä mee tekemään niin.. Mut jos se koettaa saaha mut tosi alakuloseks ni siinä se on onnistunu.. Ja tää viiltely on tullu takas. Ihan kokonaan. Ennoo vaan sanonu siitä, edes sille joka mua auttaa. (Jos sä eksyt tänne nyt.. ni älä suutu. Mä en vaa halua huolestuttaa sua) Alle 100 haavaa ois siihen 2000, ja veikkaan että se määrä menee tänä yönä rikki...

Mut kuitenkii, olin vielä puhelimessa sillonku mutsi sano että mun muutto ei onnistu. (Oon siis vaihtamas kouluu ja muuttamassa) Isä on ihan totaalisesti sitä vastaan, koska "ei siitä koulusta tulis mitään sitten". Otin sen ihan tyynesti, enkä menny huutamaan enkä mitään. Menin siitä omaan  huoneeseeni, ja juttelin viel Oulun tyypin kanssa puhelimessa, ja rupesin sille sitte avautumaa isästä.. ja sitte tapahtu jotain niinkin noloa että mä rupesin itkemään siinä puhelimessa. Ja mun oli pakko lopettaa. Itkee vollotin siinä vähän aikaa ja keräsin vähä itteeni kasaan, ja ilmotin mun kaverille mitä faija oli sanonu. Ja sillon, ensimmäistä kertaa, mä itkin mun kaverin kuullen. Koetin olla mahollisimman kepee ja kettuuntunu, että en näyttäs että miten paljon muhun sattuu mun isän käytös, mutta ei se onnistunu sit..

Kävin sitte suihkussa ja rauhottelin itteeni, ja sanoin että meen nukkumaan. (= meen puhelimelle makaamaan sänkyy pimeesee huoneeseen). Juttelin viel kaverin kanssa vähä kaikesta siinä, ja samalla Oulun tyypille. Wapissa. Nyyhkin siinä vielä hiljaa, ja meinasin mennä jo nukkumaa siinä vaiheessa, mutta sitte se teki jotai ihanaa. Soitti. ♥ Jotain niinkin yksinkertasta, mutta jotenkin niin suurta mulle. Ja sit me puhuttiin jonneki puol 7 asti aamulla. Ja sanonko että parasta aikaa koko kesästä oli se. Varsinki ku meiä puhelut ei oo sellasii awkwardei vaikka välil tuliski sellasia hiljasia hetkiä. Ja se mitä tapahtu just ennen nukkumaanmenoa oli... parasta. Mun sydän repeyty irti mun rintakehästä ja lähti lentoon, mä vannon sen.

Mutta, koska minä olen minä, en mä saata uskoa että se on totta. Että mikään mitä se sano on totta. Koska se olis ihan liian hyvää mulle.. tottakai mä haluan ja rukoilen että se ei valehdellu mulle tai mitään, mut se tuntuu vaan niin uskomattomalle. Ja sitteku tähän yhtälöön lisää mun herkkyyden negatiivisiin kommentteihin, mä oon koko päivän vaan hätäilly asiasta että kohta se kyllästyy muhun ja kohta se sanoo et ei se oikeesti tarkottanu mitä sano. Taisin ite asiassa ihan varmistaakki asian.. Pitää vaa luottaa siihen että tää jätkä, joka on muuten maailman ihanin, mä tykkään siitä ihan valtavasti, ei lähe yhtää minnekää mun luota.

Pieniä paljastuksia

Pure perfection.. miksen mäkin vois näyttää samalle?

Mulla jäi joskus aikasemmin kesken sellanen juttu, että paljastan asioita itestäni. Sillon kerroin sen Vanhempi mies -romanssi jutun. Nyt aion kertoa ainakin muutaman jutun lisää, ei välttämättä sellasia hekeäsalpaavia "omg ooksä ihan friikki, like wtf?!?" juttuja vaan ihan mitä ite haluun kertoa.

1. Minulla on pakkomielle kulmakarvoihin. Esimerkiksi piirustuksissakin panostan todella paljon kulmakarvojen piirtämiseen jotta ne olisivat mahdollisimman perfecto, ja mikäli jollakin ihmisellä on sellaiset hienot, en voi lakata ajattelemasta niitä hetkeen. Ja koulun muistiinpanotkin on täynnä silmiä ja - yllätys yllätys - kulmakarvoja. Siskollenikin taioin kerran jopa omasta mielestäni mahtavat kulmat joskus, mutta ikävä kyllä itselleni en niitä sitten osaa tehdä.. koska niistä tulee erilaiset, mutta silti molemmat niin ihania etten osaa päättää kumman korjaan, tai sitten en vain saa niistä samannäköisiä.


2. Tsiigailen/stalkin enemmän tyttöjä kuin poikia. Tosin tää taitaa olla aika normaalia? Mutta vaikka näen kuinka hyvännäköisen jätkän, ei se aiheuta samoja viboja kun tytöt. Enkä nyt tarkota et käsi housussa niiden kuville runkkailisin vaan siis. Ihastelen miten nättejä ne on, miten söpöt silmät ja awh kun ihanat hiukset niillä on tms. Mutta vaikka näyttäs tolle tossa alapuolella (eiks toi oo ihan semi-hyvännäkönen?) nii ei vaan iske. Ainoo poikkeus nää emopojat, uh, niitä ei voi vastustaa

Tää näyttää Zayn Malikille..

♥♥♥

Se toinen minä

Mua on alkanu vähän mietityttämään taas eri asiat. (Mun ei kyllä pitäs miettiä, koska niistä kehittyy niin helposti pakkomielteitä ja unettomia öitä..)

Olin tossa päivällä mun kesätöissä, tylsää siellä oli kuten yleensäkin. Ajauduin sit surffailemaan jonnekin randomeille sivustoille netissä. Aluks oli tarkotus vaan mennä ettimää jotain uskonnosta ja Jumalasta, mutta kaikkien kommelluksien kautta sit löysin itteni lukemasta erilaisista mielenterveyeen liittyvistä jutuista, kunnes silmiini osui jotain joka salpasi hengityksen. Epävakaa persoonallisuushäiriö.

   Mitä pidemmälle luin sitä artikkelia, sitä enemmän asiat naksahteli paikoilleen. Jopa tämä yksi tila, josta kärsin (ja joskus edelleenkin) jonka luulin olevan vähän yliluonnollista ja pelottavaa. En ole kertonut siitä, joskus äitilleni penskana mainihin mutta ei se uskonut kun lapsihan minä vielä olin ja en tiennyt mistään mitään. 

"Mielialan vaihtelevuus on epävakaan persoonallisuuden keskeinen piirre. Mieliala vaihtelee tiheästi, päivittäin joko itsestään tai tilanteiden mukaan. Tämä ilmenee tiheinä muutoksina alakuloiseen tai masentuneeseen, ärtyneeseen, ahdistuneeseen, epätoivoiseen tai vihaiseen mielialaan."

"Ihan liian totta.. Yhden tunnin aikana jo. Tai muutaman päivänkin. Tätä aihetta oon sivunnu parissa aiemmassaki postauksessani, kuten tässä. Miten et miten oon yöt ihan kauheen masentunut mutta päivällä oon taas ilonen. Ja se lukee tossa kuvauksessakin.. "yhtenä päivänä maailmanparantaja, toisena sitten taas se parannettava"

"Ihminen voi tulla vihaiseksi ja menettää itsehillintänsä erityisesti menettäessään huolenpidon tai kokiessaan välinpitämättömyyttä tai laiminlyöntiä. -- "
Okei no mä tuun vihaseks ihan kauheen herkästi ja oon koko ajan hieromassa kyllä tappelua tiettyjen ihmisten kanssa. Ihan. Koko. Ajan. Tää itekki sano joskus että miks me vaan riidellää kaikestä tyhmästä.. Nimenomaan siitä aina suutun kun se ei sano jotain mitä oisin halunnu kuulla.

" -- keskimääräistä herkempiä havaitsemaan muiden ihmisten tunteita heidän ilmeistään. Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivän ihmissuhteet voivat muodostua epävakaisiksi ja intensiivisiksi, ts. niihin voi liittyä hyvin voimakkaita tunteita ja suhtautumistavan vaihteluita. Ihminen voi kokea toisen ihmisen eri hetkinä eri tavalla, esimerkiksi toisina hetkinä kaikkena, mitä hän on aina halunnut ja toisina hetkinä todella inhottavana."

Tämäkin. Ei vittu, mulla on viha-rakkaus suhde kaikkiin. Mun kavereihin, sen näkeeki tosta jos on lukenu mun blogia alusta asti. Ja "yhtenä hetkenä kadun että en hakenu samaan paikkaan ja toisena taas oon sillei fuck it, uus elämä!" näin omin snoin sanottuna siitä kun mun kaverit meni eri paikkaa kouluun kun mä. Samoin sisko.. vrt sitä miten suhtaudun siskoon tässä ja sit vaikka näis kesäkuun postauksissa. Plus tää yks heppu Oulusta.. siihen mulla on erityisen voimakkaasti näitä tunteiden vaihteluita. Oon ehkä silleki sattanu sanoo siitä, et miten yhenä hetkenä haluun vaan et se on mun vieressä mut toisena et mä en edes tuntiskaa sitä.

Identiteetin epävakaus: " Käsitys itsestä tai elämän suunnasta voi vaihdella. Nämä vaihtelut ilmenevät äkillisinä muutoksina suhteessa työpaikkoihin, uraan liittyviin päämääriin, seksuaaliseen suuntautumiseen, henkilökohtaisiin arvoihin, ystäviin ja ydinkokemukseen itsestä"

Hohoho. Ainakin tää mun huoraamisjuttu on ihan natsaava tähän kohtaan.. Ja se että mä en osaa itteeni kuvitella siihen et mulla ois ees mikää työpaikka saati perhettä. Joskus haluan olla yksin, joskus haluan yhden, joskus haluan kaikki.

Tyhjyyden tunne: " Tyhjyyden tunne voi johtaa kyvyttömyyteen tehdä mitään silloinkin, kun jonkin asian tekeminen olisi toivottavaa tai tarpeellista, esimerkiksi sänkyyn jäämiseen opiskelemaan lähtemisen sijaan."

Tuosta nyt kielii mm. aika suuri poissaolomäärä ja lintsauksesta kertovat postaukseni.

"Epävakaaseen persoonallisuushäiriöön liittyy taipumusta vahingoittaa itseään ilman vakavaa kuolemanaietta, mutta myös itsemurhan riski on häiriössä merkittävä. Itsensä vahingoittamisella, kuten viiltelemisellä, henkilö pyrkii useimmiten lievittämään ahdistuneisuuttaan."

Tästä ei liene kahta sanaa.. Ainakin kun kattoo mun jalkoja ja käsiä joka on alle vuorokauden vanhoja jälkiä taas täynnä.

MUTTA. KAIKISTA ENITEN TÄMÄ KOHTA:

"Henkilö voi tilapäisesti kokea ikään kuin hän ei enää olisi oma itsensä. Hän voi esimerkiksi kokea katselevansa itseään itsensä ulkopuolelta tai kokea toimivansa kuin elokuvassa tai unessa. Myös ympäristö voi tuntua oudolta ja epätodelliselta, esimerkiksi muut ihmiset voivat näyttää vierailta tai kuin roboteilta. Muistin tai ajantajun tilapäinen kadottaminen on niin ikään mahdollista, ts. henkilö voi havahtua huomaamaan, ettei hän tiedä, mitä on ollut tekemässä tai missä on ollut. "

Tämä.. multa tulee kohta kyyneleet. Mulla on näitä olotiloja. Ja mulla oli tapana sanoa aina mutsille tai kuka ikinä siinä olikaan kun yhtäkkiä ns heräsin ja tuijotin vähän aikaa vaan eteenpäi tyhjänä,  että "tuntuu kun oisin just heränny". OMG TE ETTE VARMAAN USKOKAAN MUTTA TÄÄ ON JOTENKIN NIIN HELVETIN OUTOO KOSKA MINÄ 110% VARMASTI TIIÄN MILTÄ TUO TUNTUU.

Mitä jos.. eikaitää voi olla totta..

Lisäks kattokaa näitä otteita mun blogista:

"Sekoilen myös sisäisissä tuntemuksissa. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla onnellinen, ja sitä olenkin, mutta heti hetkellisen onnen tunteen jälkeen iskee valtava alakuloisuus ja iloiset sanat, kehumiset satuttavat. Samoin reagoin herkästi jopa vitsillä heitettyihin juttuihin. Siis ihan todella vitsillä, ei kettuiluna. Vakuuttelut eivät aina auta, mutta siksi en sanokaan asiasta useimmiten. Mutta kyllä sen sitten ajan myötä unohtaa"

"Menettämisen pelko vainoaa myös koko ajan. Olen tavannut maailman upeimman ihmisen, mutta pelkään koko ajan hänen menettämistään. Kuten aina käy, kyllä he hetken pysyvät, sen verran että kiinnyn, ja sitten lähtevät. Ei, en halua tälläkin kertaa jäädä yksin. Minun täytyy vain uskoa häneen ja luottaa siihen että niin ei käy. Mutta aina, kun ajattelen että ei, ei hän katoa, en saa sitä sanottua uskottavasti itselleni. En voi väistää ajatuksia siitä, että kaikki katoaa tuuleen niinkuin aiemminkin. Toinen puoli minusta sanoo, että minun ei kannata mennä uskomaan, että tästä tulisikin jotain. Toinen haluaisi kerran vielä yrittää."

Liian hyvin kohtaa miut. 

Jos jotakuta kiinnostaa se et mistä noit luin ni tässois se linkki: Terveyskirjasto

Takapakkia

Hei vain.

Mulla on nyt ollu viimesimmän viikon vähän oudot fiilikset. Pinnalta hyvät, mutta tuolla jossain alitajunnassa on ollut joku pieni asia jonka olen vain jättänyt huomiotta. Ajattelin että kyllä se katoaa, enää en lähde takaisinpäin ottamaan askeleita tässä mun "paranemisprosessissa" kun näin pitkälle olen päässyt. (Vaihtanut tyyliäni ilosemmaksi, lähtenyt enemmän mielelläni mukaan kavereiden kanssa ja lopettanut angstaamisen..) 

Mutta eihän mikään mene suunnitelmien mukaan?

Eilen tuli otettua takapakkia reilusti ja pilattua tämä melkein "kahden kuukauden puhtaus" ja pitkästä aikaa itkinkin. OLEN VAAN YKS VITUN VAMMANEN PASKA JOKA PITÄS ELIMINOIDA MAANPÄÄLTÄ JA JONKA PITÄS PALAA HELVETISSÄ JA JOTA KAIKKI VIHAA JA OON RUMA JA KAUHEA JA HUORA JA VALEHTELEVA JA FEIKKI.

Antakaa mun olla.

Mä en jaksa

Päästäkää mut menemään ja unohtakaa.

Odottakaa vain kun täytän 18... 

Ukkosta odotellessa

Noniin, jauhetaas sitten tästä tupakoinnista. Uusi (tosin ei vielä) riippuvuus edellisen tilalle - lopetin viiltelyn mutta alotin polttamaan. Oon ollu kohta melkei kaks kuukautta ilman viiltelyä, jee, mutta nyt olen ajatellut että jos vähän uudestaan.. siitä on alkanut kehittyä pakkomielle taas. Eilen yöllä oli lähellä etten, mutta sisko tuli pyytään röökille ni en kerenny sit alottaa. Mutta tuleehan noita öitä toisensa jälkeen. Ja mikä parasta, minulla ei ole saldoa eikä nettiä jotta voisin vänistä jollekin että on taas paha olla ja aion vähän.. cutcutcut.

Muttajoo. Pari viikkoa sitten poltin tuon ekan nolon röökini, vittujeejee. Satunnaisesti olen sen jälkeen, tosin tämän viikon ns "aktiivisesti". Sain hankittua itelleni hakurinkin, eli ei tartte enää vanhempien varastoja rokottaa. Siinä on se kiinnijäämisenkin riski jos ne jostain syystä saa päähänsä laskemaan tupakoitaan ja huomaavat että aina puuttuu yksi.. tosin pikkusiskon piikkiin saattas ne kyllä mennä, mutta mitä tuota riskejä ottamaan. Vaikka nyt joutuu kylläkin maksamaan. PLUS KÄÄRIMÄÄN ITE. Ja se on perseestä. En tiiä onko noi mun ite käärimät jotenki outoja.. tarkotan sitä, että ne sammuu. Tai osa on sammunu kesken polttamisen ja joutunu sytyttämää uudelleen. Kylne ihan hyvälle näyttää mutta toi on vaa outoa.

   Ja sit se kun ei pääse tervaamaa keuhkoja ku kerran, pari päivään. Työaikana ei voi, ja sit onkin vanhemmat pihassa. Eli joko aamulla tai ilta-/yömyöhään. Shit.

Olen muuten vajumassa takaisin emomusiikin fangirling moodiin.. Luulin jo kerran että jätin sen taakseni, mutta tässä sitä ollaan. Pierce The Veiliä tässä taustalla taitaa soida. Ja latasin ämpärin täyteen jo sieltä kerran poistettua musiikkia. Punk Goes Poppia ja BMTH:ta ja muuta kivaa sontaa. Julisteita en ainakaa vielä oo laittanu takas seinille, tuskin laitankaan.

Ei kai tässä muuta..

Milloin ikävä on todellista?

Eilinen oli ihana päivä! Olimme yli 10 ihmisen porukalla juomassa (paitsi minä olin ihan vaan sober siellä) ja iltaa istumassa, ja oikeasti, ihan mahtavaa oli. Aluksi ei huvittanut mennä yhtään, sillä takana vähäiset yöunet ja työpäivä hiostavan kuumassa ilmassa ja väsytti. Menin sitten, vaikka vähän hidastelinkin. Meitä oli parhaimmillaan siellä jotakin 15 ihmistä jaja ihmiset ajeli skootterilla siellä ja jotkut nuoleskeli ja soiteltiin ihmisille (enemmän ja vähemmän tahallaan..) ja lol äksdee nyt torvisoittokunnat soittamaan, poltin seurassaki ekaa kertaa <3 Tuli sitte eilen poltettua enemmän ku normaalisti koko viikon aikana yhteesä.

Sit jossai vaiheessa osa porukasta häippäs ja jäätiin sitte minä ja kolme muuta sinne paikkaan A, ja meno alko olla aika laimeeta jo. Soitin, laiska paska ku oon, että tulis mutsi hakemaan, ja samalla kyyvillä lähti pari muutakin sitten, että ne ois tiputettu kylälle ja mä oisin menny himaan nukkumaan. Matkalla kuitenki muutin mieleni ja jäin itekkii sitte kylälle vielä. Mentii yhelle kiskalle istumaa, ja pikkuhiljaa alko siihen taas poruukkaa kasaantua. Siinä sitte juteltiin, ja jotkut koetti mennä riitaakin haastamaa muutamien amiksien kanssa, siinä onnistumatta.

Soitin vahingossa sitten yhelle kaverillekin 12 minuutin puhelun.. Kiitos nokian paska jossa ei toimi lukitusnäppäin. Mitähän kaikkee liene kuullu? Ja vielä kaks kertaa saman päivän aikana. Vittujeejee

Noo, sitte alko siinäkii loppuje lopuks meno veltostumaa, kaikkia väsytti ja alkoholin vaikutus laskemaa, ja mietittiin siinä vielä että mennäänkö mökille yöks vai mennäänkö kaikki vaa omii koteihimme nukkumaan. Päädyttiin sumplimisien kautta että jos kuitenkii mökille. Alun perin meitä piti vaan mennä minä ja neljä muuta, mutta jostain kumman syystä sinne jäikiin sitte pari ylimäärästä jätkääki nukkumaan. Mikäs tossa, kyllähän tonne mahtu. Ja nousi siellä se sitten jo aiemmin haluttu nyrkkitappelukin, ja voin vaikka vannoa että huuto kuulu kauas. Kyllä ne lopulta sitte kaikki sovussa oli, kai. Aamulla sitten hipsin töihin ja muut selviyty omia aikojaan pois. Ottasin koska tahansa uusiks eilisen.

Mutta pääaiheenahan mulla oli se, että millonka ikävä on todellista. Ja voiko ikävää tuntea ihmistä kohtaan jota ei edes tunne, tai tapahtumia, joita ei ole kokenut? Nimittäin, mulla oli tässä aiemmin, muutama viikko sitten(kö?) tämmmönen fiilis. Että oli yhtä nettikaveria kauhean ikävä, vaikka en sitä tosiaan koskaan ole tavannutkaan. Taidettiin puheessa sivutakin tätä aihetta, mutta se jäi sikseen. Toinen tämmönen elämys tuli sitten tänään, kun "ikävöin" palavasti sitä, että pääsen juhlimaan sellaistenkin ihmisten kanssa, joita en koskaan ole tavannut, joista tiedän vain nimen ja jonkun sotkuisen puhelimella otetun kuvan. Joiden kanssa siis en ole jutellutkaan.

Onko kyseessä tällöin kaipuu näitä ihmisiä kohtaan? Vai sekoitammeko sen vain yksinäisyyden tunteeseen ja haluun kuulua johonkin juuri sillä hetkellä? Sillä enhän voi ikävöidä meren aaltojen kosketusta sääriäni vasten koska en ole kokennut niitä muistellakseni niitä. Vai tarvitseeko jotakin edes muistaa ikävöidäkseen? Minä en tiedä, mutta on se aika ihmeellinen asia. Koko kaipuun tunne. Mitä se edes on, miltä se tuntuu? Painolta rintakehällä, alakuloisuudelta ja valtavalta kosketuksen puuttelta. 

Epämukavaa se ainakin on.