Heij vain, täällä minä istun Monster Energy tölkin kanssa ja palelen. Minun on tehnyt jo monta päivää mieli kirjoittaa jonnekin, jotakin, ja kirjoitinkin novellinalun näin ensihätään. Aluksi siinä oli kuusi sivua mutta aamulla kun järjissäni sitä luin, lähti pari viimeisintä sivua pois. Anyway, se ei tyydyttäynyt kirjoitushalujani, koska halusin kirjoittaa jotain omaa, minusta (hah, Narsissistic?) joten kirjoitan tänne. Päiväkirjaan en edelleenkään uskalla. Lueskelin sitä eilen taas, mitä kaikkea olin kirjoitellut, ja olen järkyttävä pieni paska joka pitäisi eliminoida maan päältä. Ja kauhean awkward vielä.
Edellinen postaukseni on vieläkin luonnoksena vain (30 days self-harm challenge), ja ajattelin etten siitä edes virallista kunnon tekstiä tee, vaan vain erillisen tiedoston jonka linkin laitan myöhemmin tänne, jotta sen saa jättää lukematta halutessaan. Ja se olisi jotenkin huomiohuoraamisen yltiöhuipentuma, joten katson paremmaksi jätettävän sen siis ns. sivujutuksi.
Self-harmingista tuli mieleen; lähestymme huimaa vauhtia 1700 jälkeä. Ja kesällä tulee 1,5 vuotta täyteen ensimmäisistä kerroistani. En enää tee niin useita jälkiä kerralla, mutta syvyyttä on tullut lisää huomattavasti. Ne ovat todellakin syviä, niistä on jäänyt oikeat arvet. Ja ne niin triggeröivät (en oikein osaa suomentaa tuota sanaa, mutta siis tarkoitan jotakin joka laukaisee sen että haluaa vain harrastaa tätä erikoista taiteen muotoa) minua. Jaloissa ja käsissä on pari, ja joka kerta pari lisää.
Se tunne kun se uppoaa ihoon ja tiedät kohta kaiken katoavan hetkeksi.
Se hetki ennenkuin haava täyttyy verellä, kun näkyy pieni valkoinen kanjoni.
Se kun ensimmäiset veripisarat tulevat ja yhdistyvät isommaksi.
Kun se lähtee valumaan alas kättä pitkin ja tippuu lopulta sormia pitkin lattialle.
Se rautainen veren tuoksu ilmassa ja maaginen punainen noro käsivarressa. *(ks alas)
Olen luvannut että lopetan. Olen heittänyt terät menemään, ihan kaikki, viskasin roskiin silloin kerran. Vannoin että en koske. Mutta älkää rakkaat ihmiset luottako minuun tässä asiassa, en minäkään luota itseeni. Koska, ne demonit pääni sisällä, ne ottavat liian usein vallan. Ainakin tänään ne ovat riivanneet, kun huomasin kuvan twitterissä, jossa joku oli aukaissut kyynärtaipeensa. Se valtava veren määrä siinä lattialla, niin kamalaa katsottavaa mutta niin...
Ach, tuosta voisin jauhaa ihan liikaa, mutta, väliäkö tuolla? Ketään en pakota lukemaan tätä. Mutta muita yleisiä kuulumisia? Pelkään että kaverillani on anoreksia.. hän, suoraansanottuna, kuihtuu silmissä. Hän jos kuka on todellinen thinspo, elävä sellainen vieläpä. (Mutta ei kauan tuolla menolla..). Tosin, hän kyllä syö ihan normaalisti ainakin meidän kanssamme ollessa, itse asiassa on se joka on aina syömässä. Mutta herranjumala häntä. Tuo ei ole enää terveellisen näköistäkään.
Koulussa menee ihan normaalisti, alone in da house. Sain koeviikon tänään loppuun suoritettua, ja matikankoetta lukuunottamatta kaikki meni suhteellisen hyvin. Filosofiaakin kirjoitin kokeessa peräti kuusi sivua, wow. Vaikka kurssilla istuessani en oikein tajunnut paskaakaan seiltyksistä mutta tiedä sitten mistä tuon sivumäärän repäisin. Matikassa taas päinvastoin; koin suuren Ahaa-näin-tämä-menee-elämyksen, mutta sitten kokeessa enpäs osannutkaan mitään. Kahden ja puolen tunnin päästä, hermot riekaleina ja itkun partaalla kävin luovuttamassa paperin ja lähdin sieltä. Kyllä kai tuo läpi edes menee.
Tämmöistä tällä kertaa, phew, vähän taas asioita pistetty ylös.
(*Kuva, OMALLA VASTUULLA)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti