Hei. Hiihtoloman jälkeen olen ollut huimat 3 päivää koulussa. Paljon, eikö? Huomenna kuitenkii pakko välillä mennä käymään siellä. Vaikka mielummin nukkuisin päivät ja valvoisin yöt. Odotan sen takia aivan mielettömästi kesää.
Ajattelin eilen ja tänään kaikenlaisia asioita, ja huomasin, että olen tällä hetkellä jumissa elämässäni. Jossain joulu-tammikuussa. En pääse liikkumaan eteenpäin, vaan joka kerta kun otan yhden askeleen, liu'un kaksi taaksepäin. Miten näin? Oletan että asiat ovat edelleen samalla tavalla. Että mikään ei olisi muuttunut. Kyllä hän palaa vielä normaaliin käytökseensä, tämä on välivaihe. Kohta hän taas muistaa minut ja kenties kiinnostuu uudelleen.
Järki sanoo että ei näin tule käymään, koeta uskoa nyt. Samaa sanovat kaikki muutkin. Mutta en halua uskoa sitä.
~
Minä vihaan itseäni.
Olen ruma.
Olen arvoton.
Häpeän olla olemassa.
Haluan hypätä parvekkeelta.
Haluan hukkua pois.
Haluan ottaa yliannostuksen lääkkeitä.
Haluan vetää kädestäni valtimon auki.
Haluan pois.
~
Onneksi täällä on edes yksi joka pitää minua pinnalla. Tai kaksi asiaa, mutta jos lasketaan elävät. Arvostan todella suuresti sitä, että hän jaksaa kuunnella minua vaikka keskellä yötä kun piirrän punaisia jälkiä käsivarsiini ja jalkoihini kun tunnen että en jaksa enää. Hän jaksaa muistuttaa miten minullakin on väliä, vaikka koko maailma sanoisi toista. Hän on aina vierelläni kun eniten tarvitsen. Hän on antanut anteeksi valehteluni, vaikken sitä ansaitsisikaan.
Hän on ainoa itse asiassa joka ollenkaan välittää. Joka ei huuda että minun pitäisi pitää vain suuni tukossa ja olla kertomatta kun haluan vain hukuttautua pois.
Kiitokset koko sydämestäni tälle henkilölle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti