Wazzap? -Shit

Eli, aion keksiä seuraaviin kirjoituksiin pari asiaa jotka eivät minun mielestäni ole yleisiä/ovat hieman outoja, mutta jotka koskevat minua. Ei mene siihen outojen tapojen haasteeseen, koska nämä eivät ole tapoja. Mutta sitä ennen voisin hieman taas kertoilla päivästäni ja muistakin kuulumisistani.

Päivitän kaveritilanteen muuten ajan tasalle; meidän ns. jengistä on yksi jäsen sanonut itsensä irti, mutta pitää edelleen minuun jonkinlaisia välejä. Se on sinänsä harmillista, että en haluaisi viettää hänen kanssaan aikaa. Mutta hän jopa vaihtoi hyppytuntinsakin samalle aikaa, joten meillä on sitten yhteistä aikaa 7 tuntia viikossa pakollista. SEITSEMÄN. Ihan liikaa.
   Sitten on tämä kauempana asuva, entinen kaverini. Neljännen päivän jälkeen taisin laittaa hänelle viestiä että olin tyhmä kun en jutellut hänelle ja pyysin anteeksi. Mutta asiat menivät - yllätys yllätys - vielä surkeampaan suuntaan viime viikosta. Sunnuntaiyö oli yhtä helvettiä, ja se johtikin siihen että olin maanantain ja tiistain poissa.

"Its rude to say this for you"

Tuolla lauseella hän aloitti, ja tiesin samantien, että jotain epämukavaa on tulossa. Ja niin tulikin. Itkin vain sitä mukaa kun seuraavia viestejä tuli, enkä heti pystynyt edes vastaamaankaan. Hän sanoi olevansa pahoillaan, ja pyysi anteeksi.

Ei, et sinä ole pahoillasi.
Et sinä välitä minusta - et koskaan tainnutkaan?   
Minusta on tullut sinulle yhdentekevä. .

"I care about you!" "Tykkään sinust." "Oot ihana." "You wont lose me. ^^"  "And I wont leave u.."

LIES. Valheita. Ja niin kovasti hän aina vannoi ettei jätä minua, ja pysyy aina vierelläni ja plah plah plah. Ja minä sokeasti siihen luotin lopulta. Olisi pitänyt arvata, mutta olin niin idiootti että saan taas kerran vain katsella vierestä kun hän unohtaa minut tuosta vain.
   Hänelle ei tosin riittänyt, että olisi katkaissut kerralla välit. Hänen piti pitää minun puolellani elossa toivonliekkiä, mutta lopulta minun oli pakko tukahduttaa se itse. Huomasin, että hän todellakin on lopettanut välittämisen - saan kirjoittaa hänelle vaikka kuinka paljon tekstiä, niin hän vain sivuuttaa kaiken yksinkertaisesti kertoen omaa juttuaan tai kommentoi vain yhdellä sanalla. Saisin periaatteessa sanoa hänelle vaikka että "lähden tästä tappamaan itseni", niin vastaukseksi saisin todennäköisesti vain että "Höh :d"
(em esimerkki olisi kyllä melkoista huomionhakemista, mutta olettaen ettei olisi)

Muttamutta nyt se ensimmäinen paljastus, niin ei ihan toivottomaksi tämä meininki menisi.

1. Salainen haaveeni on romanssi vanhemman miehen kanssa

 
 Enkä nyt tarkoita ihan mitään parin, kolmen vuoden eroa, vaan ihan kunnon eroa. 7 vuotta ainakin. Joskuspa vein tämän niin pitkälle, että tutustuin 27-vuotiaaseen mieheen, ja kevyttä flirttiä välillämme oli. Lopulta se johti siihen, että hän tosiaan ihastui minuun (ainakin hän minulle sanoi) ja minä häneen. Välillämme on kuitenkin mukavasti välimatkaa, ja toisekseen hänellä oli jo vakituinen tyttöystävä, kihlattu. Kuulosti aika mahdottomalle yhtälölle muutenkin, joten asia jäikin siihen. Olemme edelleen puheväleissä, mutta on siitä kuitenkin pari kuukautta kun viimeksi hänelle juttelin.
  Josta päästäänkin siihen, että olen löytänyt uuden #ManCursh . Näyttelijä, päälle 40 mutta ah, niin syötävän komea. Joseph Fiennes ♥

Ketutus 10/10

Tänään oli kyllä aivan mahtava päivä, jos sallitte sarkasmin. On päässyt ärräpäitä ja vee-alkusia sanoja enemmän ja vähemmän - äänettömästi ja äänellisesti. Mikään ei tunnu menevän oikein ja kaikki pienemmätkin asiat ketuttaa. Kelloa vahtasi tunnilla koko ajan, ja vahtipa tuota sen jälkeenkin. Viisi minuuttia tuntui ikuisuudelle, saati sitten puolitoista tuntia.

Aamusta väsytti niin pirusti, etten edes jaksanut laittautua mitenkään. Toisaalta, kenen silmiin minun siellä nyt hyvältä pitäisi näyttääkään? I don't give a fuck jos en miellytä heitä, ei se ole tarkoituksenikaan. Väsymys jatkui linja-autossa, eikä tilannetta auttanut se, että viereeni tunki joku vanhus, joka kapsäkkeineen vei minunkin tilastani puolet jo muutenkin ahtaassa loosissa. Pieni auto kun on, osa joutuu jopa seisomaan. Mutta jos ihan rehellisiä ollaan, niin ne pennut eivät vain uskalla mennä istumaan toisten, tuntemattomien viereen. Ei ennenkuin kuski viidettä kertaa mainitsee asiasta. Samoin he eivät osaa väistää laisinkaan! Saavumme pysäkille, ja käytävällä seisovat ihmiset jähmettyvät paikoilleen kuin tatit saman tien. Ei osata mennä sivummalle, vaan jäädään siihen keskelle oikein, että sitten (vähemmän) vahingossa niitä tulee laukulla huitaistua naamaan.
       
Nooh, ajattelin hakea jotakin piristävää juomista kaupasta matkalla koululle, ja päädyin ostamaan Frezza vanillan, vaniljan makuisen maitokahvin. Olisin kai muuten mönsteriä ottanut, mutta kun kaikki myyjät eivät sitä minulle myy, vaikka ikää on tarpeeksi ja vähän ylikin. Mutta kun niitä henkkareita ei löydy, kun en ole passia mihkään tarvinnut saatika henkilökorttia, eikä mopokorttiakaan tullut hankittua.

Yhteiskuntaopin tunnilla sitä sitten join, ja meinasi sen tunnin alussa kärhtää muuten hermot. Joku vitun urpo oli vallannut paikkani takarivissä, vieläpä sama, jota en voi sietää silmissäni. Hän mm. luulee minua lesboksi, ja onkin levitellyt asiaa koulussa (ei siis pidä paikkaansa), ja ensi tapaamisesta lähtien mielipiteeni hänestä oli selvä. Muistan, kun kuvailin häntä kaverilleni.. "Yks ADHD apina joka on rauhaton kun mikä eikä osaa pitää suutaan edes yhtä hetkeä kiinni, helvetin ärsyttävä". Ihan vahingossa sen verran kovaan ääneen sen sanoin, että tämä varmasti kuuli mennessään siitä ohi. Ilkeää? Ei suinkaan, tuntisittepa hänet vain..
     

Mutta takaisin koulupäivään. Toinen tunti oli kemiaa, ja voinpa sanoa, että sen läpipääsemiseen tarvitsen ihmeitä. Yli TUNNIN pähkäilin yhden tehtävän A kohtaa, enkä osaa sitä vieläkään. Turhautuminen oli sen verran suurta, että puolessa välissä ruttasin tehtäväpaperin ja viskasin roskiin, ja olin sitten puhelimella. Ei siinä mitään, mutta kun siirsin laukkua pulpetilla, huomasin, että olin sotkenut kahvilla koko viereisen pulpetin. Pullo oli vuotanut jostain, vaikka se oli kiinni tiukasti. Tarkistin asian! Pääsinpä siivoamaankin, jes. Vielä koulun jälkeenkin odotustunnilla niitä tehtäviä tein, mutta eipä ne päähän uponneet.
   
 Pihaan pääsin ilman suurempia ongelmia, mutta himassa ne vasta alkoivatkin. Rupesin miettimään koulujuttuja, ja tajusinpa että olen kovin ulkosiiderinä taas kerran kaikesta, muissakin kuin kemiassa. Terveystiedossa ilmeisesti menossa joku esitelmähommeli josta ei ole mitään käryä, vaikka ilmeisesti minunkin sellainen tulee pitää? Äidinkielessä missasin vastauskirjoituksen, yhden pakollisen osan kurssin läpipääsyä. PLUS minun piti lähteä pakkaseen talsimaan kirjastoon. Ajattelin etukäteen katella netistä, minkä kirjan lainaan, niin pääsen mahdollisimman nopeasti takaisin.

Joka Hemmetin Kirja Oli Lainassa Mitä Katsoin

Ja taas pomppasi korkealle vitutusmittarit, ja siitä suivaantuneena otin ja lähdin, (heti kun olin 20 minuuttia etsinyt mustekynää jotta voisin allekirjoittaa kirjastokorttini..) ja ajattelin ottaa vain ensimmäisen kirjan mikä vastaan sattuu. Tietokirjan, koska siitä olisi esitelmä tehtävänä. Kirjoja oli vain harmillisen vähän, ja suurin osa niistä käsitteli aiheita jotka minua eivät kiinnostaneet paskan vertaa, tai olivat niin vaikeaselkoisia että itkettäisi jos sellaisen joutuisi lukemaan. 40 minuutin päästä olin saanut kaksi kirjaa valkattua, ja otinpa muutaman Kari Hotakaisenkin kirjan sitten, ihan huvikseen luettavaksi.

Ilmeisesti sitten raitis ilma teki hyvää hermoilleni, sillä nyt on rauhallisempi olo jo, kun tätä kirjoitan kahvia juoden. Kyllä, minun oli aivan pakko ostaa vielä toinen, sillä kerta kaikkiaan ihastuin tuohon, ja toisekseen jonneilua olisi tarkoitus vähän vähentää.

Ensimmäinen päivä

.. yksin

Kovin oudolle tuntuu olla lähettämättä viestiä tälle kyseiselle henkilölle. Niin monta hetkeä päivän aikana tullut, joista olisi mukava ollut kertoa jollekin, mutta ottaessani puhelimen käteeni, tajuan, ettei minulla ole ketään kelle sanoa. Näiden paikallisten kaverieni kanssa.. ei se ole samanlaista. Heidän kanssaan ei jutella koko ajan, vain silloin kun on asiaa. Tai oikeastaan, minä harvemmin edes aloitan juttelemaan kellekään.. Olen rikki. Lintsasin tämän päivän, koska niin palavasti odotin eilisen yön, että hän laittaisi minulle viestin.

Että kaipaisi minua.
Että ei pidettäisi ollenkaan taukoa.
Että hän pitäisi minusta yhä edelleen.
Että hän haluaisi minun juttelevan hänelle.

Mutta ei mitään, en yhtäkään merkkiä hänestä saanut. Ehkä hän sitten vain kunnioittaa tahtoani. Mutta hän ei vain tiedä, että se satuttaa minua. Siksi valvoin, jälleen kerran, koko yön. Ja jäin aamulla nukkumaan vedoten päänsärkyyn.

Olen muuten huomannut, että tämä kaveriporukkani ei ole entisellään. Enkä ole ainoa joka on pistänyt asiaa merkille. Tästä on tullut mukavan yhdessäolon sijaan pakollista kanssakäymistä ja selkäänpuukotusta. Kukaan ei asiasta sano ääneen, pidetään illuusiota yllä että kaikki on normaalisti. Mutta kun ei ole, minä tiedän sen. Mikään ei ole enää normaalisti. Ei ole ollut pitkiin aikoihin.


Vasen käsivarteni on muuten ikävän kipeä. Jo pelkästään näiden 20 päivän aikana olen tainnut hankkia yli 250 uutta jälkeä. Ainoa juttu, joka tässä ahdistaa, on, että joudun verikokeisiin alkaneella viikolla/seuraavalla. Ja ne otetaan vasemmasta kyynärtaipeesta. How do ya cover these..? Koska jos vielä kerran, joku saa tietää.. En tiedä mitä tapahtuu. En ihan oikeasti tiedä. Paitsi sen, että kotona asuminen kävisi sietämättömäksi, ja en kestäisi sitä. Ja veikkaisin, että asia ei jäisi ehkä siihen.
   Täytynee ottaa illalla kivulias suihku, ja koettaa peittää nämä jotenkin sinä aamuna. Kokemuksesta sanon ettei meikkivoiteesta ole paskan vertaa apua. Tai sitten koetan vain toista merkkiä. Ja jotain bepanthenia tunkaista yöksi, sehän nopeuttaa paranemista? Kaksi päivää ei kylläkään ole mitenkään hulppea aika saada tuoreita jälkiä haalenemaan..

Nyt mua pelottaa.. vielä enemmän kuin eilen.

I'm scared because of me myself

Hei, olen pahoillani että vuoden vaihteen jälkeen ei ole tullut yhtään uutta postausta, mutta korjaanpa asian tässä samantien. Joulun jälkeen vietin parhaimman viikon koko elämässäni - ja sen jälkeen alkoi valtava alamäki, joka johti siihen, että tuli hankittua uusia, entistä terävempiä teriä.

26.12-31.12.2013 oli jotain, jota en halua koskaan unohtaa. Tämä erittäin tärkeä ja rakas ystäväni kauempaa oli käymässä (sama, josta edellisessä viestissäni kerroin), ja oli erittäin haikea laskea hänet pois. Teimme kaikenlaista, ja vaikkemme tehneetkään, pelkkä hänen kanssaan oleminen oli mahtavaa. Istua hänen vierellään, molempien ollessa hiljaa.. Ilman että se oli mitenkään vaivaannuttavaa, päinvastoin. Ajatella, ilman sanojakin hän sai minut paremmalle tuulelle, unohtamaan kaiken paskan mitä päivittäin joudun vastaanotaamaan.
  
Mutta koska kyseessä olen minä, kaikki on vain väliaikaista.

Vuoden vaihteessa hän siis lähti pois, omaan kotiinsa juhlimaan sitä, omien kaveriensa kanssa. Itse vietin sen vanhempieni ja siskon kanssa, vaikka alunperin luulin pääseväni kaverille. Mutta en saanut kutsuakaan, vaikka koetin vihjailla että uutena vuotena olisin vapaalla, joten jouduin sitten jumittamaan kotona.
  Viestittely hänen kanssaan oli huomattavan vähäistä seuraavina päivinä, mutta arvelin sen johtuneen väsymyksestä. Mistä se kyllä varmaan johtuikin. Mutta tilanne ei korjaantunut pariin seuraavaankaan päivään, hän oli aina liian väsynyt jutellakseen kanssani kunnolla. Otin sen hyvin raskaasti, mutta annoin hänelle aikaa. Aikaa taas saada elämänrytminsä kohdalleen loman jäljiltä, olihan se itsellänikin hakusessa

Muutosta ei kuitenkaan näkynyt. Hänellä ei ollut juuri ollenkaan aikaa enää minulle, ja jäin ikään kuin tyhjän päälle; olin tottunut jo siihen, että minulla oli aina hänet, jolle voisin jutella. Olin laiminlyönyt aika törkeästi omia kavereitanikin, joten heidän kanssaan jutteleminen tuntui hieman vaivaanuttavalle. Kyllä me "juttelimme", mutta olin hänelle koko ajan se toinen vaihtoehto. Ja hän minulle ensimmäinen.
  Kestin tätä jonkin aikaa, mutta lopulta se purkautui öisin valvomisella ja itkemällä. Luin vanhoista keskusteluista ottamiani screencaptureja, ja koetin saada hänet muuttumaan. Huomaamaan, että jotain on nyt pahasti muuttunut, ja että haluaisin hänet takaisin. Kyllähän hän sen oli itsekin huomannut, että teki nykyään mielummin omia juttujaan kuin puhui minulle. Se jos mikä oli musertavaa.
  Ajattelin sitten hankkia muuta tekemistä tilalle, jotta en ajattelisi häntä niin paljon. Koetin saada asiat tasapainoon mielessäni - hänellä olisi omat tekemisensä ja minulla omani. Mutta se, päinvastoin, pahensi asiaa. Se sai minut tajuamaan kuinka yksinäinen olinkaan ilman häntä, ja miten hän ei ehkä tuntenutkaan minua kohtaan yhtä voimakkaasti kuin hän minua. Nyt viimeisimpinä päivinä koetin hiljaisesti huutaa hänelle, etten jaksa tällaista, että jomman kumman meistä on muututtava. Valitettavasti hän ei kokenut tilannetta yhtä ongelmallisena kuin minä.
   Ainoana vaihtoehtona näin sitten ottaa pienen paussin, niin pahalle kuin se tuntuukaan sisälläni. Vaikea pidätellä kyyneliä tälläkin hetkellä, ja aiemmin jo itkeskelin asiaa (olen näemmä kunnon itkupilli..) Mutta minä en yksinkertaisesti jaksa jatkaa näin. Pahinta oli, että hän ei tuntunut ottavan asiaa yhtä raskaasti kuin minä, ja minulle jopa jäi mielikuva, että hänelle olisi ihan sama, olisimmeko mitään vai emme.. Toivottavasti edes hänestä tulee nyt onnellinen, minusta kun ei koskaan taida tulla.

Mutta miksi olen peloissani itsestäni, kuten otsikko kertoo?

Koska löysin taas uusia teriä, todella teräviä sellaisia. Kokeilin ihan hellästi vain, mutta tein silti eniten vuotavan haavan ikinä. Se ei meinannut tyrehtyä aluksi, ja menin hieman paniikkiinkin, koska minua kutsuttiin olohuoneeseen. Selvitin tilanteen vähemmän taidokkaasti, mutta kuitenkin. Näillä (kaksi uutta terää siis) saisi helpostikin vedettyä liian syvälle, liian monta, käden mukaisesti.. Niin helppoa vain lähteä täältä näiden avulla.. Siksi pelkään itseäni.

♥

Ps; I made some new suicide plans..