Ehkä ok jo?

Tosi kiva ku edellise ragepostaukse perää näi kuukaus jälkeenpäin tulee taas vähä tämmöne tyynempi postaus, mut mikäpäs siinä. Tää blogi on muutenki iha räjähtänee näköne et eipä sil oo väliä. Joskus tosin funtsin et ois pitäny alottaa vaa joku uus massakauneusteiniblogi, mut se taas ei auta mua kanavoimaa mun vihaa ja muit turhanpäiväsii fiiliksiäni.

Mut asiaan,

Oon löllönny vaa kotona (tai no, faijalla) nyt kesätöide loppumisest saakka, ja vasta nyt marraskuussa sain itteeni niskast kii ja lähin setvii noit asioit kuntoon. Setvin läpi työkkärin lomakehelvetin ja pitäs alkaa kattelee nyt jottai työkoekeilupaikkoi. Periaattees mulle kelpaa mikä vaa, kunha jotai järkevää tekemist elämälle siks aikaa et voin hakee kouluu ja alottaa. Nyt on sentää tulevaisuuden suunnitelmat jo selvemmät, onneks.

Mun kaveri tutustutti mut jokin aika sit toho ohjelmointii, koodauksee, mite ikinä sitä nyt sanotaankaa, ja se vaikuttaa iha mukavalt. Se myös vaikuttaa ainoalta alalta minne mulla ois oikeesti kiinnostust lähtee opiskelemaa. Nyt mun ohjaaja sit selvittelee et minne mun on sitä lukiopohjalt mahdollist lähtee opiskelemaa. Kyl mä tottakai itteki oon ettiny, mut mä ku en luota mun omii taitoihi..

Nyt on onneks muutenki parempi olla yleisestiki. Enää ei tarvii stressaa ja murehtii et mitä mä oikei teen, joten mun on helpompi olla. Ja tää ohjelmointikaveri - sanotaa vaikka Kalle.. me ollaa tunnettu jo yli vuos, mut mä en oo luottanu siihe ja se on yks pahimmist ihmisist. Mä huusin ja väänsin tappeluu iha joka asiast enne, mut nyt me ollaa iha fine, eikä meil oo yhtä huonot välit enää. Koko aja mä uskottelin ittelle et kaikki on siitä kii, se on tollane paska, se on huono ihmine, mut oikeesti se olin mä. Ihan kivaa tällee ku senki kans nykyää jutellaa iha normaalist.

Mitä mä tosin kaipaan on irl-ystävä. Naispuolisii. On mul pari, mut ei ne oo ystävii vaa sillee kavereit Toine on muute iha kiva, mut se on aina kauheesti menossa ja mä en oo ite nii menevä ihmine. Lisäks se saattaa iha vaa mennä ja esim paskoo mun tavaroit, vaik oon sanonu sille ettei se saa tehä nii. Kyl sen kans viettää päivän tai pari mut sit tarttee sen viikon taukoo.

juu mä en tiä mulla ois lisääki asiaa mut en haluu tästä sellasta viide kilsan postausta. Tsiigaillaa joku toine kerta uusiks

Elämä on vittu keinulauta

Moro äijät, long time no see.

Mul on täl hetkel nii saatanan syöpänen ja paska fiilis et pakko tulla tänne kirjottaa ku toi siskon kone on täs mun eesä lainas. Alunperin rupesin kirjottaa tos jotai novellinpätkää miehest jolla on aivokasvain mut jumalauta, läpäl menin sanoo kaveril et se on paskaa (TOTTAKAI se on kosk emmä oo mikää ammattilainen, ja toiseks sen piti olla vaa terapeuttist) ni se alko siitä saarnaa et mite mä en saa sanoo itteeni huonoks. Siit me ruvettii puimaan sit mun taitoi eri asias ja se koitti patistaa mua sit ettii sen "mun oman jutun" mut vittu ei mulla ole minkäänlaista mielenkiintoa yhtää mihinkää ni perseestänikö mä sit motivaation revin?

Mut tää nyt ei ollu se pointti, vaan se et mä taas vedin kamalat raget ihan turhasta. Mua suorastaa vituttaa kui helppo mä oon suuttuu. Ja must tuntuu et kaikki asiat mun pään sisäl ei oo iha kondikses, enkä nyt tarkota mitää saatanan teinimasennusta, vaan oikeestipa.

Mun on tosi vaikee ylläpitää vähänkää romanttisempia tai aktiivisempia suhteita kehenkää, kosk joka toine sekunti mua vituttaa suunnattomasti niide olemassaolo ja joka toine must tuntuu et ne on just se oikee, tai se frendi jonka kaa me kierretää maapalloo viä kymmenen vuoden päästä.
  Lisäks, mua ahistaa jos joku välittää musta, mä en haluu et kukaa tulee pistää mulle sidettä jos mun käsi katkee tai et kukaa tulee halaa ja sanoo et kaikki tulee olee oke, mut toisaalta mä haluaisin vaan jonku joka kysys et mitä mulle kuuluu ja oikeesti kuuntelis. Jotku on semmosii, mut siin vaihees ku oon kirjottanu sen puol viestii et mitä mulle kuuluu ni mua alkaa oksettaa et miks mä kellekää jaarittelen tollast. Ja sit mun henki taas tuntuu salpautuvan koska oon yksin ajatusteni kanssa.

Mä myös, kuten sanoin, menetän malttini ihan turhan nopeeta. Ja iha täysin turhista asioista. Tänääki räjähin sille kaverille siit, ku kyl mä tiiän et se tarkotti hyvää ja koitti piristää mua, mut ku mä en tarvinnu piristäviä sanoi. Sillee ook, oisit vaa sanonu "Juu" ku sanon olevani paskaa, mut ei ku pitää oikei kääntää veistä haavas ja sääliä että "kyllä säki joskus löyät sen asian". Mua alko ärsyttää se ja sit kauheet raivot siit. Ja vaikka mä tajusin, et se mitä teen, on väärin, mä vaa jatkoin. Välis pyysin anteeks ja sit taas kilpahuutoo.

MÄ HALUAN VAAN ETTÄ MÄ OISIN EMOTIONAALISESTI VÄHÄ ENEMMÄ TASAPAINOS. KU MIKS TÄÄ ON SILLEE ET EKA VITTU EI TUNNE MELKEI MITÄÄ, JA SIT KU ALKAA TUNTEE NI NE ON KAIKKI  TUNTEET ON 294% ENEMMÄ HERKEMPII JA VAHVEMPII???

Itsensävihaamiskirjoitelma

Tiätteks, ku näkee paljon niitä kirjotuksii missä kaiken pahan, esimerkiks koulukiusaamisen tai depression, jälkeen tehään semmonen itsensähyväksymiskirjotus (mukaan luetaan myös fat-glorifying) ja kerrankin Suomen perinteisten stereotypioiden vastapainoksi saa itteesä kerranki kehua. No, mä kun oon ilmeisesti liidelly aika korkeel tuolla pilviss pitkän aikaa ni aattelin romahuttaa itteni kerranki takas maanpinnalle. Sielki ois kiva aina välil käyä tsiigailees et millast se normaalius oikeestaa ois.

Ensinnäki, musta tuntuu että olen kauhean ylimielinen ämmä. Minä, minä, minä. Minä oon paras, oisin tehny toisella tapaa, oisin osannu tehä paremmin, mitä vittua sä teet, oon johtaja, mite noi on noi rumia jnejne. Tähän huomautus, että en itteenikää pidä kauniina, en todellakaan, mutta musta tuntuu että mie oon yks niistä ainuoista jotka sen tajuaa. Mä tajuan sen, että mulla on rajat, joitten yli en pääse. Mä en tuu koskaa näyttää millekkää Kylie Jenneriltä, vaan lähinnä siltä naapurin Emmi-Pekka Pentikäiseltä. Tottakai, yritän näyttää hyvältä, mut koska ymmärrän sen rajallisuuden, tiedän keskittää sitten sitä energiaa muihin osa-alueisiin joita vois kehittää - jos vain joskus jaksaisin.

Toiseks, mikä mut ite asias romahutti jo enne tätä kirjotusta, on se, et mä en ole viisas. Enkä fiksu, tai nero enkä mitää. Mä oon just ja just rimaa hipoen averagee, mikä sinänsä vähä vituttaa ku peruskouluajan se oli se mun juttu, joku tämmöne piirre joka oli mulle ominainen. Ja sit viä lukioaikoin, ja vähä sen jälkee must on tuntunu et mä oisin viisas, et mussa ois joki piilevä lahja jota en oo kunnol ottanu haltuu, mut eipä mul oo. En mä tajua vittu yhtää mistää mitää, ja kaikki ne ajatukset jotka mulla on, on jo ajateltu miljoonaan kertaa ja kaikki tietää jo ne. Mitä hyötyy siit on, sama ku esittelisin Applen tuotteit Steve Jobsille (ribs).

Emmätiää vittu, mua alko masentaa taas nii saatanasti että eiku hei

Vuosikatsaus tai jotai?

Jepulis, viime syyskuussa kirjottelin tänne viimeks. Vähäse jos jääny, huomioonottaen sen että on jo kesäkuu 2016.

Valmistuin lukiosta nyt pari viikkoa takaperin, vaikka vahvasti toiselta se vaikutti koko matkan ajan. Vielä sillonki, ku huhtikuun viimesinä päivinä suorittelin niitä rästiinjääneitä kursseja. Mutta lakin sain päähän ja välivuosi edessä. Muuttokin omaan asuntoon tähtäimessä kesätöiden loputtua. Pääsin samaan paikkaan, kuin viimeksikin kun kirjoitin, eli museolle. Tällä kertaa on kuitenki onneks pari kaveria siellä töissä, toine lukion puolelt ja toine pikkusiskon paras kaveri. Eli toisinsanoen myös minun tuttavani.

Säätöjä on kerenny mennä ja tulla, mutta yhtään vakavaa juttua ei oo vielä ollu. Ja silleensä jännä, ku olen koko elämäni aikana ollut sängyssä tasan kolmen ihmisen kanssa, ja silti huoraks haukuttaan selän takana. Mun ja mun entisen parhaan kaverin välit on menny niin syöpäseks.. Ne jutut mitä kerroin luottamuksella sille on kävelly mua vastaan ja mua on jopa kiristetty niillä. Eihän ne mitää laittomia oo, mut eihä se oo kiva jos henkilökohtasimmat jutut leviäis kaikille. Opinpahan pitämään turpani tukossa sen kanssa.

Musta muuten tuntuu, että se ei kestä musta ajatusta kilpailijana. Koska ennen musta ei ollu sille minkäänlaista vastusta - mun tyyli ei viehättäny ketään, olin vaan se joka seisoskeli hiljaa nurkas tsiigailee menoo ja musta oli helppo tehä pilkkaa. Mut sen jälkeen ku tajusin et hei, ehkä mulla sittenkin on ihmisarvo, ja muutuin, se on alkanu kauentua musta. Kasvoin (onneksi) emovaiheesta ohi, ja aloin mennä ihan tapahtumie polttopisteesee kii, ja tosiaan oon, vaikka halvalta kuulostaaki, saanu muutamia miehiä kiinnostumaan musta.

IDK antaa olla. Näkeepähä tässä taas mite paljo se välittää.

Abiturientiksi

Joo son moro mussukat.

Monta kuukautta taas menny.. ja kesälomakin oli ja meni. Ennoo täällä ollut ollenkaan aktiivinen koska boom, koneeni on niin syöpää että menee melkein tunti pelkästään siihen että sen saapi auki. Sen takia ennoo tätäkään kehannu avata. Tottakai jollain puhelimella vois, mutta tän bloggerin mobiiliversio on täyttä kuraa, ni sekää ei houkuttele.

Tässä ois aika paljon asioita varmaan päivitettävänä..

Olen jälleen sinkku. Jes ihq. Ei nää mun parisuhteet tai ees säädöt onnistu, koska osaan pilata ne turhan hyvin. Tän viimesimmän kanssa ois kaikki kestäny, mut ite menin sen päähän manipuloimaan että välimatka on liikaa ja ei tulla kuitenkaa kestämää. Jäätiin me sit friends with benefits tasolle ja kävi se kesällä tääl nussii mun kans yhen viikon ajan. Harmittaa toisaalta sanoa, että se oli myöskin koko kesälomani paras viikko.
 
Suurin osa kesästä meni päin persettä. Makasin yksinää kotona puhelimella. Pari mukavaa ryyppyreissuva oli, juhannuskin meni omalla mökillä aika railakkaasti. Eeppisintä oli toisen siskon kaverin kotiin ryyppäämään meneminen. Niiku mitä vittua, ei meistä kukaa ees tunne sitä mut sinne mentii. Mut sen opin et Vergi ei sovi mulle. Vitummoiset draamailut ja tappelut mut eikait siinä?

Sit piti jälleen kouluun tää laardiperse raahata 4kk tauon jälkeen. Tosiaan en hiihtoloman jälkeen koululla sitä koulua käynyt ollenkaan, vaan itsenäisenä suoritin. Nyt ois ens maanantaina jo ekat kirjotukset. Ruotsin kuuntelu. Ei vittu, tulee menemään ihan perseelleen. Se koko ääntäminen on ihan sölökötystä... Kirjallinen menee kyllä iha ooke, pitää vaa sanoja lukea. Onneks ens viikon koeviikon jälkeen vaan 2-1 tuntia päivässä.

Muuta? Henkine vointi on aika jeea. Tosin ihmisten kanssa sosiaalinen kanssakäyminen alkaa tuntua yllättävän raskaalta. En halua ketään tänne, en halua kenenkään luo. En halua jutella, haluan olla yksin omissa oloissani. Ja sitkun ne vammaset paskat ei sitä tajua, vaan ne pilkkaa ja nauraa kun sanon että en jaksa tulla. KOSKA EN JAKSA YKSINKERTAISESTI. Mun sosiaalisuus on vähänku akku. Sitä pitää saada välillä ladata, ja tällä hetkellä se vetelee viimesiään. Onneks nyt voin vedota noihin kirjotuksiin.. tai ei se nyt kokonaa tekosyy oo, pitää niihinki lukea.

Täs pikanen päivitys että ennoo delannu ihan kuitenkaan. Saatan huomenna tulla kirjottaa lisää.

#otsikko

Moikka moi murut. Täällä taas oon pitkästä aikaa.

Huomenna  (tai tänää) ois koulua, mutta en ole menossa. Mikä idea jos jätän koko paskan kuitenkin kesken? Sen jälkeen kun mulle yks päivä tuli se totaaline romahdus, kaikki on menny vaa paskempaa kuntoon. Mulla ois ollu se psykan aika viime maanantaina, peruin sen (tosin hyvästä syystä) ja en koskaa ilmottanu millon meen uudellee. En mene, vittu en. En halua sinne. Päätin,  että lopetan ton lukion koska en jaksa sitä, en jaksa muutenkaan mun elämää nyt. Kaikki mitä haluan on että pää sekasin hetkeks ja unohan kaiken.

Hiihtoloma oli ja meni. Mun rakas oli täällä käymässä, ja se sai mut edes hetkeks aattelemaan kaikkee muuta. Koska.. se tuntuu välittävän. Ja se näyttää sen. Ja mäkin välitän siitä iha han pirusti. Ehkä se on yks ainoa syy jonka takia jaksan nousta aamulla uuteen päivään. Sen jälkeisenä iltana, kun se lähti, mä tunsin oloni ihan saatanan orvoks ja katoin sitä tyhjää tilaa mun sängyllä, mun huoneessa, mun sydämessä, minkä se jätti.. ja itkin. Itkin, itkin, itkin. Tän ei kuulu olla näin, meiän kuuluu olla yhessä eikä erossa.

Mutta se siitä.. aegh, alkaa kohta uudellee itkettämään.

Sen jälkee mulla on ollu jällee kamala olo.. tänää tuntu oikeesti siltä, että voisin päästää kaikesta irti. Mua stressaa valtavasti kaikki. Koulu, tulevaisuus, kaverit, ihmissuhteet, eläminen ylipäätään.  Mä en jaksa/mua ei huvita ees nähä mun kavereita ja ainoa mitä haluan tehä on nukkua ja olla yksin. Kaikki on mulle aivan yhdentekevää, ihan sama vaikka mun elämä menee koko ajan enemmän perseelleen päivä päivältä. Koska.. en ole ajatellut elää sinne asti, että ne pitäis korjata..

Mistä tuli mieleeni. Pelottaa, koska tajusin jotain. Kattelin meän lääkekaappia, ja löysin jotai vanhempie entisiä lääkkeitä. Otin netistä selvää ja.. tadaa. Nehän on alkoholin kanssa jopa kuolettava yhdistelmä. Eli, sittenku haluan.. mä pääsen pois täältä. Nappeja naamaa ja viinaa perään ja se on moro. Ennen ei näin lähellä oo ollu mahollisuutta ittensä tappamiseen. Ja heii.. se maaginen syntymäpäivä lähestyy! Project 11 months.. lupaus on lupaus.

Burn Out

Olen taas ollu täältä poikessa. Ja taidan alottaa varmaan jokasen postauksen tolla tavalla nykyään, mutta minkäpä tolle mahtaa. Shit happens, accept it. Monta päivää oon meinannu tulla tänne kirjottamaan jotakin, mutta en vaan ole saanut aikaseks avata konetta. Tuntuu että siihen ei vaan ole ollu aikaa, vaikka en tiiä.. saattaa se olla vaa iso vale. Tai sinänsä jännä.. aikaa on, mutta tavallaan ei ole. Mutta, lopetettaas tää alun paskanjauhanta tähän nyt nii ei veny. Päivittelen jälleen että mitä mulle kuuluu pitkästä aikaa. 

Tiistaina mulle tuli jostai syystä joku romahdus. Aamulla, kun piti mennä kouluun, en saanu itteeni ylös sängystä vaan itkin ja itkin, miten oon liian väsyny siihen, että olen väsynyt. Siitä sitte taas alko tämmöne paska lumipalloefekti ja DADAA ARVATKAA KUKA PÄÄSEE HULLUJEN HUONEELLE TAAS JUTSKAA ♥ En halua sinne, en vitussa halua. Koska ensinnäkään en halua tahi pysty juttelemaan mun asioista kun vaan todellakkii muutamalle. Randomille..? Never. Lisäks minua hävettää ihan sikana se. Ois pitäny vaa pitää turpasa tukossa ja kärsiä kun mies.

     Muutta aivan sama. Käy siellä sen kerran, nyökkäilee, hymyilee ja vastaa niitä moneen kertaan opeteltuja vastauksia, ja sanoo että se oli heikko hetki nii varmaan ne peruu ne loput kerrat. Koska en helevetissä halua sinne. 

Ironista..

Musta on myös alkanu taas tuntumaan sille, että vajoan taas. Minua ei huvita eikä haluta mikään. Eilenkii oli lähiaikoje varmasti puhutuimmat bileet. Mitä mä teen? Ensinnäkii oli kauheen tuskan takana että sain ees tän perseeni raahattua sinne ja ennen sitä oli iha sellane olo että itkettää ja haluan vaan nukkua pahan oloni poikkeen. Menin sitte ku pakotettiin, (kyllä, mutsi ei antanut jäädä kotiin) mutta se oli lähinnä sitä että istuin yksin jossai nurkassa päänsäryn kanssa, ja kattelin muitte menoo

Ja yöllä oli kanssa kamala olo. Paskalle illalle paska lopetus vai mitä? Mulla kävi jälleen mielessä ne ajatukset, jotka olen osannut pitää poissa jo kauan. Mitä.. mitä jos sittenkin? Mitä jos sittenkin jättäisi kaiken taakseen.. ei. Menkää pois, mullahan on kaikki hyvin. Mulla on koti, perhe, kavereita, oma rakas.. kaikkea mitä voi pyytää. 

But how can I love someone when I can't even love myself?