Itsensävihaamiskirjoitelma

Tiätteks, ku näkee paljon niitä kirjotuksii missä kaiken pahan, esimerkiks koulukiusaamisen tai depression, jälkeen tehään semmonen itsensähyväksymiskirjotus (mukaan luetaan myös fat-glorifying) ja kerrankin Suomen perinteisten stereotypioiden vastapainoksi saa itteesä kerranki kehua. No, mä kun oon ilmeisesti liidelly aika korkeel tuolla pilviss pitkän aikaa ni aattelin romahuttaa itteni kerranki takas maanpinnalle. Sielki ois kiva aina välil käyä tsiigailees et millast se normaalius oikeestaa ois.

Ensinnäki, musta tuntuu että olen kauhean ylimielinen ämmä. Minä, minä, minä. Minä oon paras, oisin tehny toisella tapaa, oisin osannu tehä paremmin, mitä vittua sä teet, oon johtaja, mite noi on noi rumia jnejne. Tähän huomautus, että en itteenikää pidä kauniina, en todellakaan, mutta musta tuntuu että mie oon yks niistä ainuoista jotka sen tajuaa. Mä tajuan sen, että mulla on rajat, joitten yli en pääse. Mä en tuu koskaa näyttää millekkää Kylie Jenneriltä, vaan lähinnä siltä naapurin Emmi-Pekka Pentikäiseltä. Tottakai, yritän näyttää hyvältä, mut koska ymmärrän sen rajallisuuden, tiedän keskittää sitten sitä energiaa muihin osa-alueisiin joita vois kehittää - jos vain joskus jaksaisin.

Toiseks, mikä mut ite asias romahutti jo enne tätä kirjotusta, on se, et mä en ole viisas. Enkä fiksu, tai nero enkä mitää. Mä oon just ja just rimaa hipoen averagee, mikä sinänsä vähä vituttaa ku peruskouluajan se oli se mun juttu, joku tämmöne piirre joka oli mulle ominainen. Ja sit viä lukioaikoin, ja vähä sen jälkee must on tuntunu et mä oisin viisas, et mussa ois joki piilevä lahja jota en oo kunnol ottanu haltuu, mut eipä mul oo. En mä tajua vittu yhtää mistää mitää, ja kaikki ne ajatukset jotka mulla on, on jo ajateltu miljoonaan kertaa ja kaikki tietää jo ne. Mitä hyötyy siit on, sama ku esittelisin Applen tuotteit Steve Jobsille (ribs).

Emmätiää vittu, mua alko masentaa taas nii saatanasti että eiku hei