...

Hei, ja anteeksi tauoitteluni. Kävi pieniä asioita ja en sen takia ole kerennyt kirjoittelemaan, vaikka asiaa olisi. Erehdyin antamaan tämän osoitteen yhdelle ihmiselle, joka tuntee minut, ja en tiedä uskallanko enää kirjoittaa kaikkia mieleeni tulevia asioita. (Anteeksi!) Siitä johtuen osa kirjoituksistani myös hävisi/muokattiin.

Mitäs tässä, lunta sataa pihalla taas ja olen ihan sekaisin kaikesta. Skippasin koululääkärin ajan, pärjännen ihan hyvin ilman hänenkin neuvojaan. Psykologi edessä joulukuun alkupuolella. Toisaalta en tarvitsisi mennä sinne, koska en ole enää niin.. masentunut.. kuin aiemmin käynnillä. Itsetuhoisuus on pienentynyt taas

vaihteeksi, 10 days clean. Mutta ajatukset eivät toisaalta ole kadonneet minnekään.. Jos olen esimerkiksi kävelemässä ja rekka ajaa vastaan, mietin hyppäämistä alle, saatan jopa siirtää kävelyäni keskemmälle tietä, kokeillakseni. Miten lähelle liekkejä voi mennä syttymättä itse tuleen. Olen myös selaillut, syystä tai toisesta, erilaisia sivuja joissa kerrotaan itsemurhasta, tapoja, mielipiteitä yms. Todennäköisyys sen toteuttamiseen on kuitenkin pienentynyt.

Sekoilen myös sisäisissä tuntemuksissa. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla onnellinen, ja sitä olenkin, mutta heti hetkellisen onnen tunteen jälkeen iskee valtava alakuloisuus ja iloiset sanat, kehumiset satuttavat. Samoin reagoin herkästi jopa vitsillä heitettyihin juttuihin. Siis ihan todella vitsillä, ei kettuiluna. Vakuuttelut eivät aina auta, mutta siksi en sanokaan asiasta useimmiten. Mutta kyllä sen sitten ajan myötä unohtaa.

Menettämisen pelko vainoaa myös koko ajan. Olen tavannut maailman upeimman ihmisen, mutta pelkään koko ajan hänen menettämistään. Kuten aina käy, kyllä he hetken pysyvät, sen verran että kiinnyn, ja sitten lähtevät. Ei, en halua tälläkin kertaa jäädä yksin. Minun täytyy vain uskoa häneen ja luottaa siihen että niin ei käy. Mutta aina, kun ajattelen että ei, ei hän katoa, en saa sitä sanottua uskottavasti itselleni. En voi väistää ajatuksia siitä, että kaikki katoaa tuuleen niinkuin aiemminkin. Toinen puoli minusta sanoo, että minun ei kannata mennä uskomaan, että tästä tulisikin jotain. Toinen haluaisi kerran vielä yrittää.

... jotta hajoaisin jälleen ...

Perjantaianalyysi

Kävin tuolla terkalla puhumassa perjantaina, ja nyt sekä kaduttaa että ei kaduta että puhuin suurimmaksi osaksi totta. Laittoivat lähetteen mielenterveysneuvolaan ja koululääkärille, vaikka pyysin etteivät. Aluksi piti vain mennä puhumaan uniongelmista ja väsymyksestä, mutta he teettivät mielialakyselyn.Alustava tulos oli 7 pistettä, lievä masennus. En kyllä vastannut kaikkeen todenmukaisesti, koska vaihtoehtojen a ja b väli oli niin suuri, esimerkiksi melkein näin:

Valitse mielialasi
a) Olen iloinen
b) Olen itsemurhan partaalla

Entä jos olen siltä ja väliltä? Valitsin kuitenkin aina sen positiivisemman vaihtoehdon, koska en halunnut kuunnella miten tarvitsisin kriittistä apua jne. Olen alustavasti suunnitellut, jo pidemmän aikaa (2-3 kk), että lähtisin täältä marraskuussa, loppupuolella. Joku kaunis aamu, ihan kirjaimellisesti kaunis aamu, lähtisin aikaisin kotoa, jättäisin aiemmin kirjoittamani itsemurhakirjeen, päiväkirjani, ja tämän blogin osoitteen. Sitten menisin jonnekin kauniille paikalle tekemään kaikesta lopun. To meet my end, niinsanotusti.

Siellä terkan juttusilla tapahtui jotain, mitä en koskaan ajattelut tapahtuvan. Puhuimme perheestä, millaiset välit meillä on toisiimme, asuvatko vanhempani yhdessä ja olemmeko läheisiä jne. Jostain syystä minua alkoi itkettämään, ja vaikka yleensä pystyn pidättelemään itkua, tällä kertaa en kyennyt.Kyyneleet vain valuivat ja koko loppu keskustelu oli vaikea. Jopa keskustelun jälkeisellä tunnilla oli vaikea pitää itsensä kasassa. Onneksi se oli päivän viimeineinen tunti.

Kielsin terveydenhoitajaa kertomaan asiasta vanhemmille, mutta vähän epäilyttää, pitääkö hän vaitiolovelvollisuutensa. Huonoja kokemuksia on, sillä kaverini oli käynyt (tosin nuorempana) kuraattorin ja psykiatrin juttusilla, vannotti ettei saa kertoa vanhemmille, mutta he olivat silti soittaneet kotiin. Nyt mietin, uskallanko kertoa yhtään mitään siellä. Toisaalta haluaisin, haluaisin pois tämän epävarmuuden ja ahdistuneisuuden, mutta olenko valmis siihen? Valmis että vanhemmat saavat nähdä todellisen minäni, sen jota olen piilotellut ja tarkoin varjellut että kukaan ei näe.

En tiedä.

Ei sulla oo oikeutta voida pahoin

Anteeksi erittäin paljon pitkä taukoni! Kaikennäköistä on käynyt, ja en ole muistanut tänne kirjoitella. Tiivistän alkuun kuulumiseni viime kuulta, jonka jälkeen hyökkään otsikon antamaan aiheeseen johon olen joutunut törmäämään tässä lähiaikoina..

~ Koeviikko, kaikki aineet läpi. Kaikenlaisia numeroita tuli, 6,5 - 9 väliltä.
~ Olen lintsannut huomattavan paljon syysloman jälkeen. (Koulussa ehkä 2 pvä viikossa)
~ Em. asian takia terkalle puhumaan, ja siitä mahdollisesti psykologille.


Jooh ja tämä kaveri, josta olen aiemmin hyvin paljon kirjoitellut, on vain jatkanut tätä itsetuhoisuuttaan. Kaikki pyörii hänen ympärillään, niin teen minäkin. Seison hänen tukenaan, kuuntelen kun hänellä on taas jotain paskaa heitettävänä niskaan, en sano hänestä yhen yhtä pahaa sanaa kasvotusten tai edes selän takana. Ainoastaan näin anonyyminä netissä, mutta en kuitenkaan hänen oikealla nimellään. Minua hän taas haukkuu mielin määrin, miten hän olisi niin iloinen ilman minua ja näin. Mutta jos olen poissa, hän suuttuu ja huutaa ja hakkaa. Mitenkään päin ei siis ole hyvä.
   Niin, olen hänen tukensa ja olkapäänsä johon itkeä kun ei saa meikata, samoin toisille. Mutta auta armias kun minä erehdyn sanomaan että väsyttää.

"Vittu sulla on kaikki hyvin ja sullei oo mitään oikeutta valittaa ja kato nyt mulla on näitä viiltelyjälkiäkin todisteena että mulla on paha olla. Piä vaan toi vitun angstaukses kurissa nyt, et sä mitää apua tarvii ku oot okei."

Minua kiusataan.
Minulla ei ole yhtään todellista kaveria.
Itsetuntoni on nollassa.
Perheeni alkaa hajoamaan palasiksi.
Viiltelen, mutten kerro vain siitä kellekään.
Ahdistun jo pelkän koulun ajattelemisesta, enkä saa unta, ja olen aina väsynyt.

"Joo totta, anteeks. Pitää muistaa. :)"