Jumissa

Hei. Hiihtoloman jälkeen olen ollut huimat 3 päivää koulussa. Paljon, eikö? Huomenna kuitenkii pakko välillä mennä käymään siellä. Vaikka mielummin nukkuisin päivät ja valvoisin yöt. Odotan sen takia aivan mielettömästi kesää.

Ajattelin eilen ja tänään kaikenlaisia asioita, ja huomasin, että olen tällä hetkellä jumissa elämässäni. Jossain joulu-tammikuussa. En pääse liikkumaan eteenpäin, vaan joka kerta kun otan yhden askeleen, liu'un kaksi taaksepäin. Miten näin? Oletan että asiat ovat edelleen samalla tavalla. Että mikään ei olisi muuttunut. Kyllä hän palaa vielä normaaliin käytökseensä, tämä on välivaihe. Kohta hän taas muistaa minut ja kenties kiinnostuu uudelleen.

Järki sanoo että ei näin tule käymään, koeta uskoa nyt. Samaa sanovat kaikki muutkin. Mutta en halua uskoa sitä.

~

Minä vihaan itseäni.
Olen ruma.
Olen arvoton.
Häpeän olla olemassa.
Haluan hypätä parvekkeelta.
Haluan hukkua pois.
Haluan ottaa yliannostuksen lääkkeitä.
Haluan vetää kädestäni valtimon auki.
Haluan pois.

~

Onneksi täällä on edes yksi joka pitää minua pinnalla. Tai kaksi asiaa, mutta jos lasketaan elävät. Arvostan todella suuresti sitä, että hän jaksaa kuunnella minua vaikka keskellä yötä kun piirrän punaisia jälkiä käsivarsiini ja jalkoihini kun tunnen että en jaksa enää. Hän jaksaa muistuttaa miten minullakin on väliä, vaikka koko maailma sanoisi toista. Hän on aina vierelläni kun eniten tarvitsen. Hän on antanut anteeksi valehteluni, vaikken sitä ansaitsisikaan.

Hän on ainoa itse asiassa joka ollenkaan välittää. Joka ei huuda että minun pitäisi pitää vain suuni tukossa ja olla kertomatta kun haluan vain hukuttautua pois.


Kiitokset koko sydämestäni tälle henkilölle.

Once upon a time there was a broken slut

Hei, taas taukoa ollut.. Kuten aina. Olen pahoillani.

Neljäs jakso lähtenyt käyntiin lintsaamalla, koska en ole jaksanut mennä kouluun. Ehheh. Mutta en vain jaksa löytää yhden yhtä positiivista tai kannustavaa asiaa, jotka motivoisivat menemään kouluun. Sillä mitä näen kun menen sinne? Toisiaan selkäänpuukottavia bitchtatoja ja toinen toistaan muka parempia ja tekopyhiä ihmisiä. Usko pois, jokaisesta löytyy jotain huonoa, ja minä jos joku saan ne löydettyä esille. Ja sitten on tämä koulu itse, ilmapiirin ja oppilaiden lisäksi. Mitä se on? Lukemista, kirjoittamista, opettajien alitusta kyttäämistä yms.. Suorastaan raastavaa sellainen. Hyvähän niiden jotka tietävät jo mikä on unelma-ammattinsa, niin helppo löytää syitä miksi jaksaa. Mutta minä olen sen omani jo pilannut aikaisemmilla valinnoilla, en pääse tekemään sitä mitä haluaisin. Oi kiitos terät. <3

Asiasta kukkaruukkuun - huimat 3 päivää ilman. Tosin saatte olle varmoja että jalat tuhoutuvat tänään.. En oikeastaan muuta olekaan ajatellut sitten viime kerran. Koska se meni.. Syvälle. Siis, todellakin syvälle. Ah, kun sitä verta valui, se oli taas niin maagista. Ainoa vain miinus ettei se taaskaan meinannut tyrehtyä, ja aika varmasti tuosta jälki jää.

Pelkään hieman muuten että siskoni tietää. En muista sanoinko aiemmin että teen nykyisin jalkoihin, mutta kertaus on opintojen äiti. Niin, hän tuli jotakin huoneeseeni riehumaan kuten tavallisestikin, mutta randomisti hän kysyi että ovatko jalkani kipeät. Ja aiemmin hän kysyi että miksen pidä minisortseja. (Talvella?!) Mutta jos tietääkin, toivottavasti hän osaa pitää suunsa kiinni, koska se olisi pahin painajaiseni jos hän kertoisi esimerkiksi äitilleni. Se vain.. ei, ei, ei. En halua ajatella.

Niin.. Kuten jonkun postauksen lopussa mainitsin, englanniksi, olen tehnyt uusia suunnitelmia.. noh, täältä lähteäkseni. Ja minulle on niinsanotusti annettu siunauskin siihen, saan tehdä sen, kunhan ilmoitan vain etukäteen sitten. Pitää muistaa. Mutta, olen siis kirjoitellut luonnosta jo kirjeestä jonka jätän. Haluaisin pari tyyppiä, etelästä ja sitten tuolta pohjoisesta, sitten hautajaisiini, mutta tuskinpa he tulevat.

Hirttäytyminen onnistuu vaikka ovenkahvaan, mutta se ei ole kovin nättiä. Yliannostus yksi tottakai, mutta siinä epäonnistumisen riski on aika suuri kuulema ja kivut kovat. Hukuttautuminen olisi sinänsä jees, mutta ne hetket ennen euforista tilaa eivät houkuttele. Ranteiden auki vetäminen.. noh, ainakin urbaani tapa lähteä, ja se olisi kai tässä päällimmäisenä. Mutta jos siinäkin epäonnistuu niin saattaa olla että vasen käsi ei toimikaa koko loppuelämänä enää kunnolla. Eniten houkutusta on herättänyt "death pill" eli itsemurhapilleri. Jos vain tietäisi mistä sellaisia saisi.

Luimme muuten joskus seiskalla novellin jossa tyttö tappoi itsensä tällaisella. Taisi olla suomalaisenko kirjoittama ihan. Onkohan niitä saatavilla Suomessa..? Jos saisin sellaisen.. Lähtölaskenta vain käyntiin ja se on hei hei. :)